Kisakauteen valmistautumista ja vaatimuksia
29.1.2018 Maanantai
Ens sunnuntaina 4.2.2018 se sitten taas alkaa, kisakausi. Tähän kauteen valmistautuminen alkoi jo edellisen päätyttyä viime keväänä. Kyllähän sitä kävi mielessä monta kertaa, että onko tulevaa kautta edes mahdollista ajaa, kysymysmerkkejä tähän oli useita: talous, lastenhoitajat kisapäiville, oma terveys, kelkan kunto, aika, työt… mutta siitä ne kuviot lähti järjestymään. Sitä en sano, että ne vieläkään olis sillä tasolla, että tämä olis kannattavaa, saati edes järkevää, mutta oma pääkoppa kaipaa tätä jo niin paljon, että vaihtoehtoa en näe edessäni.
Kuva: Harri Junnila
Olen kuullut monenmoisia keskusteluita siitä, että moottorikelkkailu ei olis urheilulaji, tai että se ei vaadi paljoa muuta kuin rahaa, jotta pärjää. No mie olen tästä vahvasti eri mieltä. Ja uskon, että jokainen, joka on joskus ajanut kelkalla enemmänkin tai kilpaillut mk-lajeissa, tietää mitä tämä laji tosissaan vaatii. Nyt mie avaan tätä vaatimusten listaa ja totean samalla, että mitä se vaatii minulta ei ole lähelläkään sitä tasoa mitä se vaatii PRO- kuljettajilta: Ensinnäkin, tämä laji vaatii tahtoa, sisua ja intohimoa. Tähän lajiin ei pääse sisälle, ellei siihen ole sellaista vatsanpohjia kutkuttelevaa kipinää. Mie ite koen, että rakkaus lajiin kantaa läpi tiheimmänki puuston (on kokeiltu), ja yli syvimpien luminietosten (niinno… :’D ). On päiviä, kun ei varmasti kiinnostais rassata hallilla tuntitolkulla, mutta onhan nämä vehkeet semmosia rakkaita romuja, ja sitä tekee kaikkensa, jotta pääsee ajamaan. Kun puhun tuosta halliajasta, niin kellossa ei aina riitä viisarit. Se tuntien määrä hallilla on usein enemmän kuin mitä on sitä varsinaista ajoaikaa.
Minun kauteen valmistautuminen alkaa sillä, että mietin seuraavan kauden tavoitteet valmiiksi. Mitä mie haluan. No mie haluan parantaa suoritustani joka kaudella. Ja sitte ko mie joskus pääsen ihan huipulle, niin tavoitteena on pysyä siellä ja haastaa itsensä vaikka ikää tulee. Mie treenaan läpi vuoden. Moottorikelkkailu kilpailumuotona vaatii jokaisen lajinsa (enduro, sprint, cc, snowcross, watercross…) kohdalla hyvää peruskuntoa ja lihasvoimaa. Itse juoksen, hiihdän ja käyn salilla. Aiemmin pelasin myös jääkiekkoa, joka toi sopivaa räjähtävyyttä ja nopeaa reaktiokykyä myös ajamiseen, mutta se valitettavasti jäi paikkakunnan muutoksen myötä. Käyn vähintään kolmesti viikossa salilla ja siihen 2-3 aerobiset treenit päälle. Itselläni on yhteistyökumppanina Easy Fit Siilinjärvi, jossa oma persönal rainerini Pasi Kuosmanen (PK- Treenit) on tehnyt minulle treeniohjelman ja neuvonut myös ravitsemuksessa, ja olen äärimmäisen kiitollinen heidän asettamastaan panoksesta minuun ja Jesseen.
Tämän kaiken lisäksi lajitreeni on ehdotonta, ja kilometrejä kertyy kelkan mittariin kauden aikana tuhansia. Snowcross ja Sprint esimerkiksi vaativat lyhytkestoista vahvaa suoritusta kisoissa, mutta suurin työ tehdään kisojen ulkopuolella, sillä rata-ajo vaatii kilpaurheilijan fysiikkaa. Mk- enduro taasen vaatii, että kykenet ajamaan yhtäjaksoisesti koko kilpailun (keskimäärin 130km/<2>h/kisa) niin lujaa kuin kroppa kestää, sykkeiden ollessa koko ajan lähes maksimia. Puhumattakaan legendaarisesta Kemijärven GIANT:sta, jossa kahteen päivään ajetaan yhteensä 500km. Cross Country on taas oma lajinsa, jossa laitetaan kerralla testiin kaikki. Kuin ajaisit snowcrossia 1-2 tuntia (luokasta riippuen) putkeen. Tässä lajissa antaa kaikkensa, ja kunto ratkaisee.
Kilpaa ajaminen vaatii oman fysiikan ja terveyden lisäksi myös paljon muuta. Taloudellinen panos on valtava, ja helposti verrattavissa kilparatsastukseen, ralliin jne. Ensinnäkin monet hankkivat joka kaudelle uuden kelkan (itse ajan edelleen samalla, jonka ostin 2015), ja kelkat ei välttämättä ole suoraan kilpureita, vaan niitä joutuu hieman modifoimaan ja rakentelemaan, jotta kestävät kilvanajossa. Pakolliset varusteet maksavat paljon. Kypärä, polvisuojat, rintapanssari, niskatuki, ajokengät ja ajopuku < > 3000 €. Onneksi useimmat näistä toimii vähintään sen kaksi kautta. Ennen kautta on hankittava sporttiturva- vakuuutus, kelkan on oltava liikennevakuutuksen piirissä ja useimmilla siihen vielä kaluston vakuutukset, jotka eivät todella ole sieltä edullisimmasta päästä. Kelkat ei kulje paikasta toiseen henkilöauton katolla (paitsi Youtube- kansa voi olla erimieltä 😀 ), vaan kalustosta on löydyttävä oma tai kaverin MB-Sprintteri tahi kärry, meidän tapauksessa molemmat, kun 2-3 kelkkaa kulkee mukana aina. Mulle riittää yks, mutta PRO- luokassa useimmilla on se kaksi kelkkaa.
Jokaisessa kisassa on oma osallistumismaksunsa, joka on lajista riippuen 50-140 euroa per kisa. Tähän lisätään bensa- ja öljykulut, jotka esimerkiksi endurossa huitelee siellä n. 130-180€/kisa, kelikin tähän vaikuttaa. Niin ja kisojahan on yleensä lajista riippuen tammi-toukokuu välisenä aikana joka viikonloppu. Omat lajini, mk- enduro/ sprint/ cc vaativat yleensä helmi-maaliskuun sekä huhtikuun alun viikonloput, yhteensä kaudella 2018 on kisoja kalenterissani 8+ mahdolliset snowcrossit. Moottorikelkkojen varaosia kuluu ku karkkia lauantaisin, ja joka kisan jälkeen löytyy joko perushuollolle omat kulunsa, taikka täyskatastrofi, niinku vaikka yhdellä minun hyvällä ystävällä lähes joka kisan jälkeen, jonka nimeä en mainitse, mutta tunnistakoon itsensä 😀
Jokaiseen kisaan syntyy matka- ja majoituskuluja, sillä kisoja järjestetään ympäri Suomen. Monesti pääsee päiväreissuna käymään, mutta kauimmaiset kisat vaativat mökki- tai hotellimajoituksen, sillä aamut kisa-alueella alkavat aikaisin, ja jokainen kuljettaja tarvitsee kunnon yöunet. Tähän kaikkeen ei pysty, ellei taustalla ole vahva tukijoukko ja yhteistyökumppaneiden verkosto. Jokainen kuljettaja rakentaa itselleen sopivat sponsorikuviot, ja koska lajimme ei ole vielä noussut siihen arvoon, jonka se ansaitsisi (tosin parempaan suuntaan ollaan menossa), on sponsoreiden hankinta vaativaa. Itse ajoin ensimmäisen kauden näyttääkseni että minulla riittää tahtoa ja tarmoa pärjätä, ja seuraavalle kaudelle oli huomattavasti helpompi löytää tahoja, jotka haluavat tukea. Some toimii ainakin minun kohdallani!
Kaiken tämän lisäksi laji vaatii ihmissuhteita. Niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita omalla läsnäolollaan ja ilmaisellakin työllä olemaan tukemassa kilpaurheilijaa sekä kisoja järjestäviä tahoja. Minun kohdalla näitä ihmisiä ovat muunmuassa puolisoni Jesse ja hänen isänsä Pekka. Mitään mahdollisuuksia ei olis ajaa, elleivät he jaksais tehdä niitä vaikeimpia huoltoja ja korjauksia kelkkaani, kun oma taito on vasta kehittymisvaiheessa. Pekka on kulkenu Jessen mukana jokaisessa kisassa siitä päivästä kun Jesse aloitti kilpauransa, ja vuodesta 2015 lähtien on minun huollot tulleet tähän lisätyöksi.
Joihinkin kisoihin ollaan pyydetty ystävämme Antti toimimaan huoltomiehenäni, sillä välillä endurossa on ollut huollon sijainnin muutos siten, ettei aikataulullisesti ole ollut mahdollista huoltaa kahta kilpakuljettajaa. Kotipuolella tukeaan on osoittanu myös koko muu Hottisen perhe, kun lapset ovat saaneet usein jäädä hoitoon kisapäiviksi. Ei mikään kiitos tai sanat riitä kertomaan miten tärkeää tämä on ollu mulle. Ei olis Jonna #733:sta ilman heitä. Lisäksi kaikki ne kerrat kun ollaan päästy treenireissulle pohjoiseen… kaikki te ystävät jotka olette tarjonneet majoitusta mökeissänne tai kotonanne <3 Korvaamattomia.
Tästä tullaankin äitiyteen, ja siihen että lapset menee mulla myös kilpaurheilun edelle, ja välillä vaatii sen, että kisat jäävät väliin. Lasten kanssa kelkkailusta on tullu sellainen meidän perheen yhteinen juttu, ja kaikilla löytyy se oma intohimo lajiin. Pikkukelkka käy lähes joka päivä meidän pihapiirissä. Kaiken aikatauluttaminen tuntuis minun elämässä liian raskaalta, kulkea kellon mukaan. Kuitenkin siitä olen pitänyt aina huolen, että yhdessä tehdään paljon, mutta kisapäivinä lapset jäävät usein päivähoitoon lähimmäisten luo pitkien välimatkojen vuoksi, kun taas toisinaan he ovat olleet myös mukana, kun hoitaja on saatu järjestettyä kisapaikalle.
Olen saanu kuulla kaikenlaisia tarinoita ihmisten suusta, kuinka väärin teen lapsiani kohtaan kun kilpailen, mutta onneksi suurin osa tietää, että se ei ole heiltä pois, enkä ikinä antais moisten negatiivisten kommenttien minuun vaikuttaa. Lapset ovat onnellisia ja kilpakauteen valmistaudutaan yhdessä, ja vaikka aina se kisaamisen ja äitiyden yhteensulattaminen ei tapahdu helposti, niin minulla on kilpakautta vain 3kk/ vuosi, kun taas perheelliset huippu-urheilijat muissa lajeissa kulkevat läpi vuoden ympäri maailmaa.
Olen huomannut, että suurin osa kilpakuljettajista on yrittäjiä tai yrittäjäperheestä. Olen ymmärtänyt myös sen, että tällaisen työläisenmeikäläisen ei tarttis ajaa kilpaa ilman tätä tukiverkostoa, mutta haluan myös sanoa sen, että jokainen joka haluaa kilpaa ajaa, pääsee ajamaan, joka tapauksessa se vaatii tahtoa ja kovaa työtä jotta se on mahdollista. Uskalla ottaa yhteyttä, jos haluat neuvoja, tämän lajin parissa toimivista jokainen on valmis auttamaan! Rakenna oma verkostosi ja asetu viivalle, niin mieki tein, suoraan sieltä rautakaupan palvelutiskiltä!
Nyt on kaudelle 2018 kilpanumerot varattu, vakuutukset jiirissä, kelkat kasassa ja kaikki muu vielä vähä hukassa, mutta tästä se kausi alkaa! Seuraavaa tekstiä tulee Cross Country- kisojen jälkeen!
Kiitos vielä kaikille hyvästä hengestä kilpakuljettajien keskuudessa, jossa ainakin naisten luokassa tuetaan toisiaan kaikin mahdollisin keinoin. (Ja kyllä on pojillakin osia löytyny huoltoalueilla jakoon, jotta haastaja on päässyt myös jatkamaan matkaansa!) Ilman meitä ei tätä lajia viedä eteenpäin!
