Ethenpäin vaikka silimälhen kaatuis
5.2.2018 Maanantai
Meillä ei aivan tuon Jessen kans lähteny kisahommat niinku olimma suunnitellu. Lähimmä sunnuntai aamuna ajelemaan kohti Soinin SM- Cross Country kisoja, tavarat pakattiin jo edellisenä iltana autoon ja kärryyn. Pääsimmä Keiteleelle asti, ku alko moottoriongelmat. Siinä aikamme rassailtiin ja laskettiin kauan menee vielä, jos ajeltais riskillä Soiniin, ja todettiin, että ei ehdittäis enää millään ilmoittautumaan ja katsastukseen, ku autossa ei ollu vetoja. Ja ehkä se pelko kymppitonnin moottorirempasta iski takaraivoon.
Sitä kävi kaikki tunteiden kirjot läpi… Pettymys oli valtava, kun ymmärrettiin, että kisat, joihin oli valmistauduttu jo monta viikkoa jäis väliin. Siitä mulle tuli mieleen kirjoitella tästä aiheesta, kuinka kilpaurheilun maailmassa näitä pettymyksiä käsitellä. Omat kilpailukokemukset ovat tuoneet monia pettymyksen hetkiä, joista on vaan täytyny päästä eteenpäin, ja saanut lopulta kasattua itsensä onnistumaan seuraavalla kerralla!
Asetan itelleni erittäin suuria odotuksia, ja niistähän ne pettymykset yleensä sitte syntyyki, kun kaikki ei mene niinku oli ajatellu. Olisko siis aihetta keventää omia odotuksia? Mie olen sitä mieltä, että ei. Jos ei aseta korkeita odotuksia, ei voi myökään saada niitä mahtavia kokemuksia täydellisestä onnistumisesta. Koen, että ei pidä jäädä miettimään sitä, mitä tuli kokeiltua ja missä epäonnistui, vaan samantien rupeaa miettimään mikä on edelleen saavutettavissa. Se oma turhautuminen ei kanna eteenpäin, vaan tulee miettiä sitä omaa potentiaalia, jonka kautta sen onnistumisen vielä pääsee kokemaan.
Kilpaurani alussa mie vaan totesin itelleni, että ei sillä ole väliä kuinka hitaasti mie ajan, kunhan mie en pysähdy. No sitte ko se oma vauhti ei ollutkaan hidas, vaan nimenomaan taitoihin nähden liian kova, ja niitä pysähtymisiä tuli väistämättä eteen, ko metsurinhommat rupesi kisapolulla kiinnostaa ja puita rupes kaatumaan, niin huomasin myös sen, että kovin moni muu oli samassa tilanteessa vain luovuttanu. Vaan mie en, nimittäin joka kerta olen itteni kaivanu sieltä ylös, sen ajatuksen voimalla, että vaikka olisin tunnin myöhemmin sen maaliviivan ylittäny, niin olisin silti voittanu itteni ja saanu tästäkin kokemusta seuraavaan kertaan. Luovuttamalla olisin vain syöttäny sitä omaa epäonnistujaani, ja ehei, enhän mie sitä voi päästää ylivoimaan.
Mutta sitte, just nämä pettymykset ko se ei olekaan ittestä kiinni. Voi varjele miten vaikea niissä hetkissä on olla. Sitä miettii kuinka olis voinu asian estää ja herkästi jopa syyttää itseään, vaikka todellisuudessa ei tilanteelle voinut mitään. Tällöin on vaan jälleen kyettävä se pettymys jotenkin sivuuttamaan, ja mulla se vaatii välillä aikaa. Mutta se on varma, että ensimmäisenä mie alan työstämään sitä, etten jää vellomaan niihin negatiivisiin asioihin mitä menetin, mihin se pettymys johtaa jne., vaan keskityn kaikkeen muuhun positiiviseen jota vielä on edessäpäin. Sitähän sanotaan, että joidenkin huonojen asioiden on vaan tapahduttava, jotta hyviä asioita seuraisi siitä. Monet menetykset tuovat mahdollisuuksia uusille asioille!
Kaikista tehokkain tapa minulle itselle on näissä tilanteissa purkaa se olotila johonkin fyysiseen tekemiseen. Meillä jokaisella on se jokin juttu, jossa saa oman päänsä tyhjäksi kaikesta muusta, ja minulle se on kelkkailu. Se on jopa hieman huvittavaa, että kun noita pettymyksiä tulee kisoissa, niin se paras purkukeino tulee samasta lajista. Moottorikelkkailu on aivan parasta terapiaa, pääsee ulkoilmaan, ja vauhdin hurmassa ei ehdi ajattelemaan kuin sitä mitä eteen tuleen. Edes se, että näissä tilanteissa kelkka hajoaa tms. ei vaikuta huonolla tavalla, vaan se on osa tätä harrastusta, ja ajatukset siirtyy siitä aiemmasta pettymyksestä kohti uusia haasteita ja tavoitteita!
Älkää siis olko itsellenne liian armottomia, asettakaa seuraava suunta ja tähdätkää onnistumiseen!
Love, Jonna
#kilpaurheilu #mk- cross country #mk- enduro #mk- sprint #moottorikelkkailu #odotukset #pettymystenkäsittely #potentiaali #saavutukset #tavoitteet