Lajin sisäisiä lajeja

Mitä kaikkea moottorikelkkailu pitää sisällään? Minulta on monet kyselleet, josko kirjoittaisin hieman omasta näkökulmastani mitä kaikkea lajiin kuuluu. Luultavasti tietämykseni on vain pintaraapaisu, mutta pyrin tässä kirjoituksessani purkamaan moottorikelkkailun eri lajeja oman kokemukseni pohjalta. Kuten moni muukin laji, myös moottorikelkkailu on makuasia, ja monet asiat jakavat mielipiteitä. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa ajaa tai säätää kelkkaa, se kai lajissa parasta onkin: Saa kommentoida vaikkei asiasta mitään tietäiskään.

Moottorikelkkailu vaatii tietynlaista reikää päässä, ja talouden osalta siihen pätee hyvin sanonta ”rikas maksaa rahalla, köyhä persnahalla”. Kelkkoja löytyy laidasta laitaan erilaisia, eri olosuhteisiin ja lumenmuotoihin. Tämän vuoksi kelkkailun lajeja on yhtä paljon kuin on välineitä. Sellaiselle, joka ei ole kelkkailua päässyt vielä kokeilemaan, suosittelen aloittamaan siellä naapurin pellolla (luvan kanssa tietenki), ja mitä vanhempi kelkka sen parempi. Vaihtoehtoisesti suunta kelkkavuokraamoon, ja reittikelkkaa alle, nämä kun yleensä tehdasasussaan, ja samalla saa varattua vuokraamosta mahdollisen oppaan tai opetustuokion ennen aloittamista. Vapaa-ajan kelkkailuun ei ole mitään rajoja sen suhteen millä kelkalla ajaa, sen sijaan laki määrää missä saat ajaa.

Syvänlumenkelkkailu, eli harrastajien keskuudessa freeride, on minullekin lajina vielä melko pimennossa, sillä olen ikäni ajanut pätkäkelkoilla, eikä minulla ole muuta ajatusta tästä, kuin että väittävät pitkällä kelkalla pääsevän paremmin etiäpäin ja korokepalat tangossa on jees. Pitkien kelkkojen säätäminen ja rakentelu on minulle vielä mustaa aluetta, mutta mielenkiintoa löytyy sitäkin enemmän, ja haaveissa on seuraavaksi ostaa perheeseen ainaki yksi pitkä kelkka. Toki olen freeridea päässyt kokeilemaan ja edelleen tulee ajeltua umpisia omaksi iloksi, kun laji liippaa hyvin läheltä enduroa. Mutta nyt ei puhuta vuoristoista saati sidehillingistä [ks.google]. Nyt puhutaan Kittilän kairan jokitörmistä ja niistä talvista ko lunta oli ainaski kaksjapuolimetriä. Ja mulla oli Arctic Cat F6 alla ja pojilla oli allaan vähä erilaiset, mistä muisto alla olevassa kuvassa. Nyt kuitenki stoppaan tässä, sillä haluan muistella, että mie olen ajanu vanhaaki vanhemmalla lainaokkelilla umpisia ja ei puhuta parista kilometristä. Se on syvänlumenkelkkailua parhaimmillaan, sano kuka mitä vaan. Sillä oppii ajamaan, ja uskon, että en olis enduron maailmaan eksyny ilman näitä kokemuksia.

 

 

Tästä siirrytäänkin kilpakelkkailuun. Moottorikelkka enduro, snowcross, sprint ja cross country. Mie eksyin kilpakelkkailun maailmaan oltuani ensin muutaman vuoden toimitsijan roolissa kisatoimistossa. Kiinnostus eri lajeihin on kytenyt niin kauan kuin muistan, ja lopulta uskaltauduin vuonna 2014 ensimmäisiin snowcross-kisoihini.

Wiki: Snowcross kilpailut ajetaan talvisin tekoradoilla, jotka vastaavat crossmoottoripyörillä ajettavien motocross-kilpailujen ratoja. Kilpailut ajetaan 15-20 kelkan yhteislähtöinä, jotka sisältävät kosolti kontaktia, vauhtia ja sykettä nostattavia tilanteita.
Moottorikelkkaenduro koostuu kolmesta tai useammasta erikoiskokeesta, jotka sijoittuvat maastoon. Pituudeltaan erikoiskokeet ovat muutamasta kilometristä jopa 70 kilometriin, kuitenkin niin että kokonaismatka ylittää 100 kilometriä. 
Mk-Sprint eli moottorikelkka-sprint on moottorikelkkaenduron tyyppinen, mutta sitä luonteeltaan kevyempi kilpailulaji. Mk-Sprintin reitin on oltava pääosin 3 metriä leveä ja kilpailumatkan pituus on 4-6 kilometriä. Reitti ajetaan luokasta riippuen kaksi tai kolme kertaa ja lähtöjen yhteisaika ratkaisee voittajan. 
Mk- Cross Country on luotettavuus- ja kestävyyskilpailu, jossa ajetaan maastoon tehtyä MK-Sprint / MK–Enduro tyyppistä, kierrokseltaan 7-20 kilometrin pituista, pääsääntöisesti vähintään 3 metriä leveää reittiä yhtäjaksoisesti siten, että voittajan kilpailun kesto on vähintään 2 tuntia tai 80 km.

Ajelin alkuun parina vuotena muutamat snowcross- kisat, mutta minua oli aina kiinnostanut enemmän pitkän matkan kelkkailu. Tähän minua kouli Kittilän moottorikerhon naisjaoston kanssa tehdyt kelkkareissut ympäri pohjoisen Suomen. Tavattuani puolisoni Jessen vuonna 2015 avautui minulle mahdollisuus lähteä kokeilemaan mihin rahkeet riittää enduron maailmassa, ja hyvinhän se vauhti riitti kokeneiden konkareiden joukossa. Aluksi haettiin sitä mielenlujuutta, kun ajetaan täysillä pitkää matkaa, ettei ajatukset karkaa väärällä hetkellä. Tämä onkin ehkä omasta kokemuksesta se suurin ero snowcrossiin: On huomattavasti haastavampaa pitää kontrolli omassa keskittymisessä 2 tuntia, kuin 10 minuutin erän verran. Tämän vuoksi enduro vaatikin aluksi paljon aikaa reitin varrella kaivannoissa ja metsurin hommissa. Pikkuhiljaa oppi keskittymään siihen, että on kilpailutilanteessa ja jokainen eteen tuleva este tulee ratkaista sekunnin murto-osassa. Snowcrossissa toki rata muuttuu kierros kierrokselta, ja vaatii voimaa ja loistavaa kuntoa, jotta jaksaa hyppiä ja vääntää kelkkaa. Kuitenkin radan näkee hyvin pitkälle, jonka vuoksi voi koko ajan tehdä ratkaisuja miten tilanteen suorittaa. Endurossa minua on aina koukuttanut se, että ei koskaan tiedä mitä on edessä ja tilanteet tulevat vasten kasvoja. Näiden kahden lajin välillä olen kuullut useita mielipiteitä. Kumpi on urheilua ja kumpi ei. Oma mielipiteeni tähän on, että nämä on kaksi täysin eri lajia ja molemmat vaatii äärettömästi tunteja kelkan päällä. Molemmat vaatii hyvän yleiskunnon, ja jälleen kerran: Reiän päässä. Omasta kokemuksesta, snowcross vaatii paljon lihasvoimaa, jonka vuoksi salitreeni on ainakin omalle keholle ehdoton, kun tavoittelee lajissa pärjäämistä. Snowcrossissa varsinainen ajotreeni on vahvasti riippuvainen radalle pääsemisestä: Huoltaminen säännöllisesti, eri tason ryhmät ajaa usein eri aikaan, ratojen sijainti lumitilanteen vuoksi. Minulla alkaa usein kyllästyttämään se, kun odotellaan milloin pääsee taas seuraavan kerran vetämään sen 10-15 minuutin session. Sanon tätä varikkoräppäilyksi, kun suurin osa ajasta ajetaan puheissa. Enduroa kun lähtee treenaamaan, sitä hyppää kelkan selkään ja ajaa niin kauan kun tankissa on tavaraa, käy välillä lisäämässä ja taas matka jatkuu. Ja nyt en ala puhumaan pajoittamisesta (=säätäminen, remontti, huoltaminen, korjaus…), kun sitä tehdään kaikissa moottoriurheilulajeissa jatkuvasti, jotta löydetään se paras iskuteho suoritukseen ja olosuhteisiin.

 

 

Cross Country ja Sprint ovatkin sitten taas kaksi täysin omaa lajiaan. Cross Country on näistä kaikista kisaamisen lajeista minusta se vaativin, mittaa tosissaan kuljettajan ja kelkan kunnon. Se on puhdasta suorittamista ja itsensä voittamista, kun kaksi tuntia putkeen vetää niin lujaa kuin keho ja kelkka kestää. Ilman taukoja tai yhden tankkauksen voimin (joka tapahtuu kilpailuajan koko ajan kuluessa). Rata muuttuu jokaisella kierroksella vaativammaksi ja lopussa ajetaan jo puhtaasti pelkkää suurta pattia patin perään. Se joka väittää ettei CC ole rankkaa, ei ole joko koskaan sitä ajanut tai ei ole antanut kehostaan kaikkea irti sitä suorittaessaan. Cross Country kisa on ku maratooni, osa oksentaa ja toiset itkee kisan jälkeen veren maku suussa. Ja silti siitä tulee niin järjettömän hyvä olo, kun on saanu puristettua ne viimeisetkin mehut itsestään.
Sprint on nopea, mutta silmää ja hyvää lihasvoimaa vaativa kilpailu. Erot syntyvät pienestäkin virheestä, ja pärjätäkseen on jokainen erä suoritettava täydellisesti. Tässä lajissa pääsee myös nauttimaan siitä samasta tunteesta kuin endurossa: Et koskaan tiedä ennakkoon mitä edessä on. Rata muuttuu yli sadan kuljettajan ajaman ensimmäisen erän jälkeen aivan uuteen muotoon, joten seuraaviin eriin lähtiessä olet jälleen tietämätön mitä edessä on. Tilanteita syntyy herkästi, mikä saa sydämen lyömään muutaman ylikierroksen.

Jokainen näistä kisaamisen lajeista vaatii paljon. Ennen kuin aloin ajamaan enduroa, ajattelin että sitähän vaan ajetaan moottorin voimalla kilpaa, vaan se ajatus muuttui lajiin tutustuttuani. Maastossa ajaminen on vaativaa, tulee ajaa yli omien rajojen jos haluaa pärjätä, samalla osata suunnistaa, kun edessä voi näkyä useita kelkanuria, kun joku toinen on jo ajanut harhaan tai silmä ei ole nähnyt reittimerkkiä. Enduroreitti koostuu usein yhdistelmästä pehmeää metsäuraa, jossa vaan pari kertaa etukäteen ajettu jälki, kovasta reittipohjasta sekä auraamattomista tienpohjista, joita kutsun huilipätkiksi (puunkierron jälkeen tätä odottaa kovasti), joissa otetaan kelkan tehoista kaikki irti! Huilipätkällä ajetaan niin kovaa kuin kelkka kulkee ja pää kestää. Suosittelen kaikille kokeilemaan, miltä tuntuu ajaa maastossa kelkan levyisellä uralla puiden välissä satasta, kun jokainen kanto ja mätäs iskee alustaan ko halko päähän, ja voit vain toivoa että saat kelkan pidettyä hallinnassa ja suksen oikealla puolella puuta. Amerikkalaisia lainatakseni: ”On ne hulluja nuo suomalaiset.” – Heillä ”enduroa” ajetaan hieman eri tavalla (ks. Youtube). Tosin siellä mailla snowcrossia ajetaan tuplasti hurjemmin kuin meillä Suomessa, joten hulluja ne taitaa olla amerikkalaisetki, ja sinnehän jokainen suomalainen snowcross- kilpakuljettaja haaveilee pääsevänsä.

 

 

Moottorikelkkalajit ei toki tähän lopu. On Hillclimbit ja kaikenmoiset stunttihommat ja vielä nekin lajit joista mulla ei ole mitään kokemusta, ja sitte neki lasketaan omaksi lajiryhmäksi jotka ajaa kilpaa ja vapaa-ajalla sohvalta käsin. Ja sitte ko niillä kelkoilla ajetaan kesälläkin. On peltokiihareita, watercrossia ja vaikka sun mitä mihin moottorikelkka taipuu. Peltokiihareita olen nähny vain ruudun välityksellä, mutta vesikrossit on aina olleet sydäntä lähellä. Vuosia siellä toimistokopissa ja makkaranmyynnissä, ja välillä ihan vain katsomossa. Paras oli yks vuosi Kittilässä, ko oli niin kylmä keskellä kesää, että istuimma kelkkahaalarit päällä Ramirentin henkilönostimessa kattomassa kisoja, heinäkuussa. Ja olen mie kerran veen päällä ajanu itekki. En uponnu. Suoraa rannalta rannalle. Pelkäsin niin paljo hukkuvani, että jotenki onnistuin ensi yrittämällä. Oli se lystiä, vaan mulla kehittyny vuosien varrella veteen semmonen viharakkaussuhde, että ensin pitää opetella sukeltamaan pitämättä nenästä kiinni, ennenko tähän lajiin palaan. Ehkä joku kaunis päivä vielä. Joku kysyy varmaan nyt, että no miten mie sitte voin ajaa vesijetillä, ko siinäki rataa ajaessa kypärä päässä ja voi tippua veteen. Vastaus on: Hyvä kysymys.

Jatkamma taas, eli ens kertaan!

– Jonna #733