En pysähdy

Kilpakausi 2021. Kun terveysongelmat varjostaa itselle niin äärimmäisen rakasta harrastusta, alkaa myös mieli tehdä tepposia. Myönnän, että motivaatio jatkaa kilpailemisen parissa otti melkoisen kolauksen. Sitä olen pohtinu itsekseni, että osaanko kertoa näistä ajatuksista ja kokemuksista sellaisilla sanoilla, jotka ymmärrettäis- tai että mie ymmärtäisin itse.

Ensinnäkin vau. Enpä olis uskonu olevani hiljaiselossa täällä blogin puolella näin kauan. Minun sormet yleensä syyhyää kirjoittaa ajatuksia ulos. Ei niinkään muiden vuoksi, vaan ennemminkin siksi, että kirjoittaminen suo minulle keinon purkaa sisintä ja toimii samalla tasapainottavana tekijänä, sillä lukiessa omaa tekstiä, näkee usein asiat useammalta kantilta, ja voi löytää hyviä ”ahaa”- elämyksiä.

Paljon on pään sisällä liikkunu ajatuksia tämän jo toisen epäonnistuneen kauden myötä. Vuonna 2018 saavutin suurimman unelmani, mk- enduron ja mk-sprintin suomenmestaruuden. Tämän jälkeen tuli seuraavalle kaudelle 2019 tauko äitiysloman myötä (tosin tuolloinkin kävin ilokseni ajamassa yhdet snowcross- kisat Kuopiossa). Ajatuksena oli kaudella 2020 ajaa elämäni ensimmäinen kokonainen snowcross- kilpakausi. Olin aiemmin käynyt muutamat yksittäiset kisat, joissa aivan hyvin pärjännytkin. Mutta ensimmäisissä kisoissa jo sattui niskojen retkahdusvamma, jonka vakavuudesta en aluksi ymmärtänyt, ja osallistuin vielä kauden toisiin kilpailuihin Kemijärvellä, mutta jouduin keskeyttämään niskojeni alettua todella pahasti retkahdella. Oli siirrettävä katse kohti tulevaisuutta, 2021 snowcrossin SM-kautta.

Treenaaminen maistui ennen tätä kuluvaa kautta kuten aina. Tällä kertaa jo syksystä alkoi kuitenkin keho oireilla ylikunnon osalta. Himmasin reilusti treenaamista, ja uskoin vahvasti, että lepo auttaisi. Todellisuus oli kuitenkin harmaampi, sillä nuo oireet olivat merkki muustakin, kuin ylikunnosta. Levon vähäisyys ja stressi aiheuttivat enemmänkin terveysongelmia, ja keho tuntui talvikauden alettua edelleen ylirasittuneelta. Ajotreenit jäivät muutamiin kertoihin, mutta päätin, että nyt en anna itseni kuormittua enempää, vaan menen päivä kerrallaan katsoen, kuinka pääsen taas omaan vauhtiini.

Kauden ensimmäisissä kisoissa Kokkolassa sen ajamattomuuden ja treenin vähäisyyden huomasi. Omaa vauhtia ei millään päässyt ajamaan. Harjoituksista kolmanneksi nopein aika, ensimmäisessä erässä huonosta lähdöstä sijalle 5 ja toisessa erässä hieman paremman lähdön myötä sijalle 3, ollen alkuerien jälkeen vielä podiumissa kiinni, sijalla kolme. Erien myötä koin kuitenkin totaalisen uupumisen ja lähdin finaaliin voimakkaan päänsäryn saattelemana, josta taistellen kuitenkin loppuun saakka, sijalle kuusi.

Kokkolan ensimmäisten kisojen jälkeen sairastuin. Seuraaviin kisoihin oli vain kaksi viikkoa, ja se aika meni minulla täysin toipuessa. Keho tuntui lyövän kaikki mahdolliset jarrut päälle, ja vatsani alkoi oireilla kipuillen, mutta päätin lähteä kokeilemaan, josko ajaa kykenisin. Kokkolan toisissa kisoissa olin mukana harjoituksissa, joiden aikana koin niin voimakasta kipua vatsan alueella, että jouduin kyyneleiden virratessa myöntämään, että en voi ajaa. Kisat jäivät siihen. Oma terveys oli asetettava etusijalle.

Pahinta siinä, kun oma terveys pettää, on ollut se, että silloin näkee herkästi vain häviäjän. Ne ajatukset sakkaa koko mielen. Tuntuu, että kaikilla elämän osa-alueilla mennään samassa usvassa. Mie menetin uskon itseeni, en ainoastaan kilpaurheilijana, vaan muutoinkin. Mulla on käyny valehtelematta mielessä kaikki mahdolliset tunnelmat lopettamisesta katoamiseen. Motivaatio otti vahvimman kolauksen. Kun alkaa kuvitella omien kipujen äärellä, että laji aiheuttaa vain voimakasta pahaa oloa, tulee tunne, että minun on aika lopettaa kokonaan. Ja on muuten tullut tehtyä töitä, että löydän jotain mistä tarttua kiinni… vaan olen siinä onnistunut. Motivaatio on tullut takaisin, vahvempana ja uhmakkaampana kuin koskaan. Nyt minun ja kauden 2022 välissä on enää yksityiselämän tuomat uudet tuulet ja haasteet, jotka varmasti ratkeavat tavalla tai toisella.

Mitään ei voi tavoittaa, jos pysähtyy. Mie en pysähdy. Näen edessäni olevan hyvän, näen jatkumon sille, että minusta on vielä mihin vain, myös kilpailemaan mestaruudesta Suomen naisten snowcross- parhaimmistoa vastaan, vaikka itsellä ikää alkaa olla jo sen yli 15 vuotta enemmän kuin suurimmalla osalla kilpakumppaneista. On ollut ihana huomata, että naiset tsemppaavat toisiaan, ja erityisesti kiitos hyvistä keskusteluistamme Nooralle, joka on minun kanssa käynyt tällä kaudella läpi hyvin samanlaisia ajatuksia ja taisteluita. Helpottaa, kun on joku joka ymmärtää täysin mistä kuilusta koittaa rämpiä ylös!

Olen myös äärimmäisen kiitollinen ystävilleni, perheelleni, tukijoilleni ja myös muille viestittäjille somessa, sekä koko Crane Hill Racing tiimillemme tsempeistä. On asioita, joille me ei vaan voida mitään. On olemassa huonoja päiviä, viikkoja ja varmaan vuosiakin… vaan vielä enemmän on hyviä hetkiä, onnellisia muistoja ja valoisampi tulevaisuus. Kun vaan muistaa tarttua tähän hetkeen ja tuleviin, eikä jäädä rypemään pahaan oloon.

Tsemppiä kaikille kauden viimeiseen koitokseen Paljakassa tulevana viikonloppuna! Kiitos kisajärjestäjille ja kuljettajille hyvin toimineista kisapäivistä, kun korona on huohottanut niskaan. ME NÄYTETTIIN SILLE, elämän ei tarvitse loppua, kun jokainen huolehtii vastuustaan.

Sydämellinen kiitos tiimimme vahvalle sponsorijoukolle!!! Lisäksi henkilökohtaisille sponsoreilleni lämmin kiitos, ilman teitä kaikkia ei olisi kelkan tela päässyt tälle kaudelle lainkaan pyörähtämään.

Toivottavasti pääsemme pian liikkumaan vapaammin, ja tapaamaan toisiamme kauden ulkopuolellakin! Kesällä nähdään ainakin osaa kisaporukasta watercrosseissa. Mie aion nauttia kesän motocrossista, vesijetteilystä ja luonnosta! Toivottavasti vietän kesääni myös uuden työn merkeissä, pitäkää mulle peukkuja…

XOXO Jonna Simontaival #733