Elämäntapana moottoriurheilu

Olen ollut kiinnostunut moottoriajoneuvoista niin kauan kun muistan. Jo ala-asteikäisenä ihastelin mopoja, moottoripyöriä ja autoja, sekä seurasin silloisia kelkkakuningas- kisoja silmä tarkkana. Pääsin itse ajamaan ensimmäisen kerran kelkkaa vasta siinä 7- luokalla, mutta sitä ennen ensimmäinen muistikuva kelkkailusta on ennen esikoulua, kun Äkäslompolossa asuessamme serkkuni isä veti stigaa ja meitä lapsia kelkan perässä vuoronperään. Monet kerrat sain olla kyydissä myös alakoulun kavereiden ja heidän vanhempiensa mukana erilaisilla talvisilla retkillä. Enkä ikinä unohda kun pääsin yläasteella perhetutun poliisin kyytiin hänen omalla tonnisella Honda CBR:llä. Silloin ei muuten kiihdytetty nopeusrajoituksen mukaan moottoritielle. Päätin silloin että ajan moottoripyöräkortin heti kun siihen riittää ikä. Ja oi ne mopovuodet… Tuolta se kakstahin katku on jääny koukuttamaan, ja pikkuhiljaa muotoutunut elämäntavaksi ajella milloin milläkin. Vauhti on hurmannut aina, ja se adrenaliinin virtaus on tuonu elämään kaivattua maustetta. Mulle moottorikelkkailu on semmonen kantava voima elämässä, sen avulla jaksan arjessa, ihan kuten jollekin se on hiihto tai jääkiekko.

 

 

Kuitenki tämä elämäntapa herättää useissa ihmisissä myös niitä negatiivisia ajatuksia, ja sitä palautetta tulee välillä niin somessa kuin muutoinkin. Joitain huolettaa lasten jaksaminen, se kuinka vauvan paikka ei ole kulkea mukana treeneissä tai kisoissa, saati että mie saisin edes ajaa tai harrastaa nyt kun hän on niin pieni. Puhumattakaan isompien lasten vaatimasta huomiosta. Toiset ovat huolissaan minusta ja minun jaksamisesta. Huolissaan jos minulle sattuu jotain, että kuinka muut sitten pärjää. On välillä hyvinkin henkilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja meidän elämästä, kuinka itsekkäitä olemme ja kuinka asetamme lapset jopa hengenvaaraan. Minuun nämä kommentit ei uppoa, ne menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kukaan ei voi asettua meidän asemaan, eikä tietää mitä se meidän arki todellisuudessa on. Eikö elämä olis paljon helpompaa kun keskittyisi vaan niihin omiin asioihin? Mielipiteitä saa olla, vaan missä menee se raja mitkä mölyt on parempi pitää tietämättömässä mahassaan?

Mie olen ainaki sen tavan oppinu, etten puutu siihen mitä muut tekee. En tuomitse ihmisiä, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta takuulla jokainen tekee parhaansa. Jokainen äiti ja isä on omalle lapselleen se paras mahdollinen, kun näkee että lapset voivat hyvin. Meillä lapset elää tätä samaa intoa, se on tarttunut pyytämättä tai pakottamatta. Meidän perheessä lapset harrastaa sitä mistä tykkää. Ja pieninkin saa valita oman polkunsa. Siihen asti kun hän ei vielä sitä ole valinnut, on meidän vanhempien tehtävänä täyttää hänen tarpeensa ja pitää hänet tyytyväisenä. Perhe asettuu meillä listan ykköseksi, lapset menevät kaiken muun edelle. Eivätkä meidän lapset eivät ole ainoat siellä varikolla ja katsomossa, vaan tämän hurman moottoriurheiluun jakaa moni perhe.

 

 

Mitä tulee siihen, että meitä on kaksi kisaavaa vanhempaa, niin meillä eletään tasapuolisuuden nimissä, mikä tarkoittaa, että äitinä en ole sidottu yksin hoitamaan arjen asioita. Lapset ovat molempien vastuulla, ja oli kyse sitten kisapäivistä tai treenaamisesta, me tarjotaan mahdollisuus toisillemme. Olen kuitenkin itse halunnut tulevan kisakauden elää täysin vauvan ehdoilla, ja mahdollistaa Jessen SM- kisaaminen, joten mie olen se joka jää hoitamaan kotiin, mikäli pienen vointi ei salli matkustamista tai ulkoilua. Kuitenkin niinä kisapäivinä kun molemmat ajaa, on toinen meistä vauvan kanssa toisen ollessa omassa erässään ajamassa, ja mahdollisuuksien mukaan myös hoitaja apuna. Treenipäivinäkin me vuorotellaan ajamisen kanssa, joten huoli pois teiltä jotka sen ajatuksiinne päästitte, ei meidän vauva yksin joudu olemaan hetkeäkään. Meidän pieni mies on niin ihanan helppo vauva, että nukkuu vaunuissaan varikolla peltorit korvilla ja naureskelee tyytyväisenä heräillä ollessaan. Riittää että on kuiva vaippa ja maha täynnä evästä. Ja mitä tulee siihen, että jos loukkaannun ajaessani… no, mitä jos? Mitä jos saan veritulpan (=sukukolesteroli), mitä jos kaadun ja joudun leikkaukseen, mitä jos päivittäin autolla ajaessani joku tulee keulaan, mitä jos… Mitä jos…

Kuitenkin myös meidän elämään kuuluu paljon muutakin kuin kelkkailu. Hyvin pitkälti harrastukset liittyvät luontoon ja ulkona olemiseen. Olen kaksi isompaa lasta totuttanut vauvana rinkkaan ja vaunuissa nukkumiseen, ja retkeilty tuntitolkulla, ja kasvaessaan he ovat oppineet nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja eräilystä. Minusta onkin ollut huvittavaa, että tämän uuden tulokkaan kohdalla jotkut pitää sitä jotenkin vääränä, että hän kulkee mukanamme kisapaikoilla ja treenatessa, sillä hän on siellä samalla tavalla ulkoilmassa (tosin ne peltorit korvilla), kuin silloin kun retkeillään tai ulkoillaan muutenkin. Kotonakin unet ulkona vaunuissa kestää pidempään kuin sisällä. Mitä enemmän ääniä sen parempi.

Mie en ole vihainen ihminen. En suutu mielipiteistä ja osaan arvostaa palautetta joka tulee oikealla tavalla. Mielipiteet ja vihaposti kuuluu jokaiseen lajiin, harrastukseen sekä useiden somessa vaikuttavien elämään. Mie en kuitenkaan ota lokaa vastaan, kun se ilmaistaan haukkumalla tai vihapostina, vaan putsaan moiset persoonat listoilta samantien. En myöskään provosoi kommentoimalla itse äärimmäisyyksiä. Miksi antaisin mahdollisuuden nauttia vihasta ja paremmuuden tunteesta sellaisen ihmisen, joka ei meidän elämästä tiedä mitään? Yleensä ihmisellä on omassa elämässään asiat huonosti, ja tarve saada vihapostillaan kohennettua omaa oloaan tai vain tarve koittaa kyykyttää heitä joilla näyttää menevän hyvin. Vanhaa sanontaa lainatakseni: ”Jos edessäsi oleva tie on ilman esteitä, olet todennäköisesti jonkun toisen kadulla.” Keskitytään siis omien esteiden ylittämiseen, eikä jakseta juosta toisen jo viitoittamaa reittiä. ”On helpompi hengittää, kun elää sitä elämää jolle keuhkot kuuluu.” Ja mitä näitä nyt on.

 

 

Minusta on aivan ihanaa tietää, että mie luon lapsilleni muistoja moottoriurheilusta, kuten mulle on niitä muistoja syntyny. Se voi olla, että he muistavat aikuisena paremmin sen, kun oltiin nuotiolla taikka sen kun kotona on tapana pitää perheaamupala viikonloppuisin, mutta sen tiedän, ettei kukaan unohda tuota ensimmäistä pikkukelkkaa, joka tuntuu pyörivän näin talvella päivästä toiseen tuolla pihalla. Tiedän myös, että minun isommat lapset ovat sydämestään ylpeitä heidän suomenmestari äidistään, sekä isäpuolen roolia hoitavasta Jessestä, jonka ajovideot pyörii jo tuhannetta kertaa meidän olkkarin telkkarissa, juutuubista katsottuna. Tiedän, että he nauttivat yhtälailla jokaisesta moottorin pärähdyksestä kuin me vanhemmat. Tiedän sen siitä, että se kuuluu heidän puheessaan ja näkyy ilona kasvoilla.

Rakkautta kaikille.
Jonna.