Sietokykyä

Aina ei ole elämä ruusuilla tanssimista intohimoisen moottorikelkkailun ja perhe-elämän kanssa. Sen lisäksi, että tähän aikaan vuodesta tuntuu kaikki taudit olevan liikkeellä, ja on vaikeuksia pysyä terveenä, kuvaa otsikko hyvin myös sitä henkistä taistelua, kun pohtii asioita oikean ja väärän välillä. Omatunto ei salli treenaamista silloin, kun kokee sen olevan lapsia kohtaan väärin. Meitä on alkuvuosi koetellut, kun aluksi sairastin itse, sen jälkeen on ollut pientä kausivaivaa perheen pienimmällä sekä tyttärellä. Minun tuuria on ollut se, että nämä kaikki usein ajoittuu viikonlopulle, joka olisi sitä ainoaa aikaa kun itsekin pääsisi ajamaan radalle. En ole päässyt irti arjen pyörteestä tarpeeksi usein, ja koen olevani se altavastaaja tässä tilanteessa, kun olen äiti ja äidinvaistot vaatii jäämään kotiin. En koe oikeaksi, että olisin itse treenaamassa silloin, kun lapsi tarvitsee läheisyyttä ja hoivaa. Mutta mikä on se sietokyvyn raja silloin, kun pää ja keho vaatisi omaa aikaa, mutta sitä ei saa millään järjestymään? Pitäisikö minun äitinä jaksaa vaan hymyillä, kun toinen perheen vanhempi voi mennä ja harrastella oman halunsa mukaan? Tulisiko minun vain tyytyä siihen, että vietän kaiken aikani kotona niin arkena kuin viikonloppuna, pyörittäen lapsiarkea yksin, vai onko minulla oikeus purkaa turhautumistani vaikka näin kirjoittaen, kun siltä tuntuu? Onko väärin että koen mitä koen?

Olen aina ollut toisia kohtaan ystävällinen, ja ajattelen aina ensin muita, jonka vuoksi en pääsääntöisesti halua että se on toiselta pois, jos esimerkiksi radalle ei voida lähteä yhdessä treenaamaan. Mutta onko väärin, että välillä ajattelen ja tunnen toisenkin vanhemman kuuluvan jäämään kotiin, kun lapsi sairastaa, vaikka se tarkoittaisi että kumpikaan ei pääse treenaamaan? Onko väärin, että koen tarvitsevani myös itse tukea siihen kipeän lapsen arkeen? Tottakai meidän perheessä on tänä kautena tilanne muutenkin eri, sillä Jesse ajaa kokonaisen kauden snowcrossia, kun minä pääsen ajamaan tämän hetken tavoitteen mukaan vain kaksi kisaa, mutta nekin lasten ehdoilla, eli mitään varmuutta kisaamisesta ei vielä ole, ja Jessen on ehdottomasti päästävä treenaamaan, jotta pärjää uudessa lajissa, kun siihen on asetettu isot panokset. Niinä päivinä, kun olen itsekin radalla päässyt käymään, olemme hienosti saaneet vuoroteltua ajon, ja jompikumpi ollut lasten kanssa sen aikaa, kuten aiemmassa tekstissä olen kertonutkin. Kuitenkin pohdin nyt sitä, olenko oikeutettu tuntemaan vääryyttä siitä, että en itse pääse treenaamaan tai että toinen kykenee lähtemään vaikka kotona on hormonihirmuinen mamma vailla henkisiä voimavaroja?

En missään nimessä väitä etteikö meillä molemmat vanhemmat ole lasten kanssa ja löydä sitä aikaa heille, mutta nyt puhun siitä, onko minulla oikeus myös vaatia toista jäämään kotiin kesken treenikauden, jotta saan edes hetkeksi hengähtää arjen pyörittämisestä? Vai tulisiko minulle itselle siitä vain huono omatunto? (Satavarmasti tulisi tässä tapauksessa.) En ole tähän mennessä vaatinut mitään, mutta toisinaan oma jaksaminen on koetuksella, eikä tukijoukkoja ole tarpeeksi näillä leveysasteilla, jonka vuoksi tekisi mieli asettaa raja sille milloin on minun vuoroni lähteä, vaatia irtiotto. Välillä tuntuu, että olisi helpompi asua pohjoisessa, jossa se oma tukijoukko on aina ollut valmiina auttamaan, kun taakka on alkanut liiaksi painaa.

Tämä on sitä lapsiperheen ja kilpaurheilun yhteensulattamista. Hyväksymistä ja kyseenalaistamista. Faktojen pohdiskelua, kuten esimerkiksi se, että täytyy osata olla myös kiitollinen asioista. Ilman Jesseä en olisi päässyt vielä kertaakaan edes radalle ajamaan, sillä hän on rakentanut enskakelkkani tälle kaudelle crossipeliksi, hän on hallilla ja varikolla huoltanut kelkkaani omansa lisäksi, sekä purkanut ja pakannut auton, sillävälin kun minä olen hoitanut vauvaa. Kiitollinen olen monesta arkisestakin asiasta. Vaan tunteet ja ajatukset heittelee, kun on kyse itsellekin rakkaimmasta lajista, joka on ollut se kantava voima omassa jaksamisessa. Toiselle se voi olla villasukkien kutominen kotisohvalla, vaan tälle kolmen lapsen äidille se on moottorikelkkailu. Tuo laji, joka koettelee ja kasvattaa niin kehoa ja taitoja, kuin parisuhdetta ja mielenterveyttäkin 😂

Välillä on hyvä vaan kirjoittaa ajatuksia ilmoille, ja löytää sitä kautta itsekin uusia näkökulmia asioihin. Tarkoittamatta että se kirjoittaminen välttämättä mitään muuttaisi, sillä oppii itsestään paljon kun pohtii asioita monelta kantilta. Pohdin välillä joidenkin kirjoittamieni tekstien osalta, onko minun välttämätöntä edes julkaista niitä, mutta juuri tunteesta syntyy ne parhaimmat kirjoitukset ja aina löytyy niitä kohtalontovereita joiden kanssa jakaa ajatuksia, ja taas voi paremmin ja jaksaa olla se hyvä äiti ja puoliso, sekä ennenkaikkea ymmärtää ettei ole yksin.

– Jonna #733