Syvillä vesillä

Se on kesä menny tuhatta ja sataa ohi aivan huomaamatta moottoriurheilun parissa, vaikka onhan tässä toki vielä muutama viikko kesäistä näkymää, ennenkuin syksyn värit alkavat piirtyä maisemaan.

Kesä on menny monelta osin rennosti, joutuu jopa hieman jumppaamaan aivoja, että mitä sitä onkaan tullut puuhailtua. Ihan päällimmäisenä mielessä on se, että ollaan seurattu vierestä mitä on harrastaa vesikrossia. Olen tullut lopputulemaan, että se on 1% ajamista ja 99% rassaamista, Ei sitä silloin tullut paljon ajateltua, kun itse oli vain talkoolaisena kisajärjestäjän kopissa. Toimiston ja kahvilan puolelta katsoessa sitä vapaa-ajalla lajiin käytettyä aikaa ei osannut kuvitellakaan.

Olen pohtinu moniakin asioita tässä kesällä sivusta seuraajana. Mikä on se asia, joka saa kilpaurheilijan aina vain uudelleen tangon taakse? Vastoinkäymisiä tulee kaikille, toisinaan rajujakin. Itse koen henkilökohtaisesti, että se on jokin sisäinen rakennettu geeni. Kilpailuvietti. Sitä kaipaa elämäänsä jotain mitä odottaa, mihin valmistautua ja asettaa tavoitteita, ollen valmis antamaan sille kaikkensa saadakseen sen adrenaliinin ja hyvänolontunteen valloilleen. Jesse sanoi minulle, kun kyseenalaistin hänen stressinsä ja aikatauluongelmansa vesikrossin kyljessä tänä kesänä, että kun hän alkaa johonkin, ei osaa ”vain harrastaa”. Sen ottaa tosissaan ja sydämellään, on valmis luopumaan saadakseen jotain.

Ja näinhän se on! Ei tarvitse kuin omaan kalenteriin katsoa. Sitä täyttää aikataulunsa itselle tärkeillä asioilla. Minulle se on urheilu ja moottorikelkkailu kilpailemisineen, moottoriurheilutapahtumat, aika puolison kanssa, sekä retkeily ystävien tai lasten kanssa. Olen valmis luopumaan monesta asiasta, jotta pääsen säännöllisesti kokemaan näiden asioiden tuomaa hyvänolontunnetta.

Arvojärjestykseni on kuitenkin selvä, mikään ei mene lasten ylitse. Monesti olen omalla kohdallani miettinyt, että joko minun aikani kilpailla on takanapäin, koska olen äiti jo kolmelle. Erityisesti ajattelin asiaa pari vuotta sitten, kun perheeseemme syntyi nuorimmaiseni. Pohdin edelleen mistä repiä aikaa ja rahaa kaikelle, kun isommat lapset alkavat jo itsekin harrastaa monen moisia lajeja… Suoraa vastausta tähän ei ole. Olen todennut, että meillä on yksi elämä, jota voi elää vain päivä kerrallaan. Jotenkin ne asiat ovat aina lutviutuneet uomiinsa. Ilman että se on keneltäkään pois.

Uskon vahvasti siihen, että kun vanhemmat voivat hyvin, voivat lapsetkin. Miksi lopettaisin kilpaurheilun, kun se on juuri se asia, joka saa minut kokemaan olevani elossa! Se on se, mistä saan voimaa ja virtaa jaksaa arjessa. Jaksan lähteä urheilemaan, koska minulla on tavoite. Vanhin lapsistani on jo muutaman vuoden puhunut kilpakelkkailusta. Tähän mennessä resurssini eivät ole riittäneet hankkimaan hänelle kilpakelkkaa, saa harrastella kuitenkin 120cc, ja olemme todenneet, että hän tarvitsisi kolmannen osapuolen kisoihin mukaan, joka toimisi hänen huoltajanaan.

Joku voi miettiä, että miksi olen itsekäs, ja ajan itse kilpaa enkä tarjoa mahdollisuutta jo lapselleni… No, jokaisella meillä on elämässä jokin asia, joka kannattelee. Saa pysymään kasassa. Minulle se on aina ollut kelkkailu, ja koen määritteleväni itseni sen kautta. Sen jälkeen kun muutin pois pohjoisesta, jossa kelkkailu oli minulle arkipäivää, työmatkoja myöten, on kilvanajo ollut syy ajaa tuhansia kilometrejä päästäkseen lumille ajamaan. Täällä kun ei aivan jokainen talvi tarjoa sitä mahdollisuutta, että voisi omalta pihalta lähteä ajamaan.

Varmasti se on jonkinlaista uskotteluakin itselle, että ansaitsen tämän asian pitää itselläni vielä kun voin. Tiedän olevani hyvä äiti lapsilleni, ja tarjoan heille paljon muuta. Olemme vanhempina asiasta keskustelleet ja todenneet, että kiire ei ole tämän lajin osalta, onhan Jessekin aloittanut kisaamisen vasta 15- vuotiaana, minä aikuisiällä. Ja mitäpä minä toisaalta kelleen selittelemään, saa olla mitä mieltä haluaa, tämä on meidän tapamme toimia tällä hetkellä. Ja voin todeta tämän hyvällä omallatunnolla.

Aina se vanhemmuus ja kilpakelkkailu ei kulje käsikädessä. Harmillisesti jäi Jessen Pellon Watercrossin SM-kisa väliin, kun poikamme sairastui vakavin oirein joutuen sairaalaan päivää ennen kisoja. Tällaisissa tilanteissa luonnollisesti harmittaa, mutta rakkaimpien terveys menee aina etusijalle. Ei tulisi kisaamisestakaan mitään, jos tietää, että pieni taistelee kaikin voimin terveytensä kanssa. Elämässä tulee olla kilpaurheilusta huolimatta arvot kohdallaan, ja silti on oikeus kokea myös sitä pahaa oloa, kun on panostanut lajiin paljon, ja tilanne yllättää.

Näistä pohdinnoista palaan vielä kesän kuulumisiin. Ollaan saatu nauttia vesikelkan rassaamisen ohessa yhteisestäkin ajasta. Seurattu Jessen treenejä Crane Hill Racing Ranchilla. Suuri kiitos tästä serkulleni Petelle, joka on mahdollistanut Jessen vesikrossineitsyyden menettämisen. Olemme retkeilleet luonnossa, olleet mukana Tahkon Watercosseissa, käyneet hillassa yhdessä, juhlittu ystävien häitä, mökkeilleet, ajettu Järvisydämen maisemissa Lakeland Luxperiencen jettisafarilla ja tehty yhdessä töitä kotimme eteen. Tästä kaikesta kiitollinen, joskus täytyy vain pysähtyä ymmärtääkseen, miten hyvin asiat todellisuudessa ovat.

– Jonna #733

PS. Vielä ajetaan koronan vuoksi ensi kausi oma tyttönimi selässä. Seuraavaa kesää odotamme jo innolla, silloin uusintayritys ;D