Kaksnollakakskaks

Kun olet kolme kautta ajanut snowcrossia tosissaan, ja niistä kolmesta kaudesta kolmena olet kokenut vastoinkäymisiä, toinen toistaan suurempia, jotka ovat estäneet kisaamisen, niin mielen valtaa epätoivo. Kysyn toistamiseen itseltäni miksi näin tapahtuu, mitä olisin voinut tehdä toisin, vieläkö minulla on edessäni onnistumisia lajin äärellä, vai joko on aika lopettaa kilpaura ja keskittyä puhtaasti moottorikelkkailuun harrastelupohjalta, nauttien upeista lumisista maisemista ja rennosta hauskanpidosta…

Puoli vuotta hurahti jälleen vauhdilla. Suunnittelin kesällä, että ottaudun kaudella 2022 jälleen aktiiviseen kirjoittamiseen, Kelkkalehden juttujen lisäksi myös täällä oman blogin puolella, keskittyen kisapäivien ja treenien purkamiseen, ja kokemuksiini ensimmäisestä Ski-Doostani. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti loukkaannuttuani. Olin körötellyt muutamana päivänä talvikauden ensimmäisten rata-ajojen merkeissä uudella kilpurillani, hakien tuntumaa uuteen laitteeseen ja säätöjä kohdalleen.

Vauhti ei ensimmäisinä ajokertoina huimannut, mutta joka ajokerran jälkeen Ski-Doo alkoi tuntua enemmän omalle. Ajoin lauantaina 18.12.2021 hyviä kierroksia radalla, rauhallisia alkuun. Olen aina tarvinnut useita settejä ennen kuin tuntunut, että keho on tarpeeksi lämmennyt vauhdikkaille kierroksille. Sitten se tunne tuli, ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan Ski-Doolla edes lähimain omaa vauhtiani. Pari kierrosta tuntui että kiljun riemusta kypärän sisällä, tuntui hervottoman hyvälle, että kelkan säädöt alkoivat tuntua vihdoin sopivilta ja nyt olisi enää kiinni siitä, miten paljon ajoa saisin alle ennen ensimmäisiä kisoja. Se tunne ennen loukkaantumisen hetkeä oli parasta pitkään aikaan. Vihdoin oli aiempien kausien epäonni takana, ja niin kelkka kuin nainen oli iskussa! Ja sitten se tapahtui.

Ajoin radan takasuoralla isoa patikkoa, rata alkoi jo olla kulunut, ja keli oli kovettanut patikkojen pohjat ja vastaset kivikoviksi, kun sohjoinen lumi oli siirtynyt ja painunut niistä. Paukutin jokaisen patin läpi vauhdilla, nauttien siitä, että alusta pelasi kuin unelma, eikä tarvinnut pelätä, että se lähtisi jakamaan, kunnes viimeisessä hypyssä tulin alas vastapattiin ja oikea polveni petti alta, ylitaittuen. Käytössäni oli 4 vuotta vanhat polvituet, joissa oli ylitaittosuoja, mutta tuet pettivät juuri sen verran, että vahinko ehti sattua. Olin sunnitellut uusien tukien hankkimista kilpakaudelle, sillä tiedostin syksyllä, että tuet alkoivat olla käytöstä pehmenneet. En kuitenkaan ehtinyt uusia hankkia, kun ajattelin, että niillä vielä treenit ajaa.

Tulin yksinkertaisesti alas hypystä huonolla asennolla, joka mahdollisti polveni ylitaittumisen. Kipu oli kova, kaasuttelin pois radalta tuntien, että nyt hajosi polvi. Pysähdyttyäni radan reunaan huusin jo kivusta, ja Jesse tuli irroittamaan ajokenkäni ja laitoimme heti kylmää polveani vasten. Kipu katosi nopeasti. Ajoin kelkan vielä mökin eteen, ja kokeilin kelkasta noustessani voisiko siihen varata… polvi taittui samantien yli ja sisäänpäin kohti viereistä polvea, joten totesin, että ei taida kannattaa varailla siihen enää painoa.

Kiirehän meillä ei ollut, Jesse tuli eteiseen sisään, jossa makasin selälläni ja tiimikaverini olivat jo auttaneet polveni kohoasentoon, ja pidin kylmää paikallaan. Jesse sanoi menevänsä vielä huoltamaan radan muille kuljettajille, ja totesin, että tottakai, ei tässä kiirusta. Kivut alkoivat kuitenkin tuntua uudelleen, ja tiimin ihana Emma toi minulle buranaa ensi hätään. Lähdimme lopulta ajelemaan Kuopioon Pohjola- sairaalaan, jossa pääsin nopeasti ortopedille ja magneettikuviin. Magneettikuvauksen jälkeen hoitaja kertoi, että vaurioita on, mutta ei voi sanoa joudutaanko jalkaa operoimaan, vaan ortopedi katsoo kuvat ja soittelee viikonlopun jälkeen. Jalkaan laitettiin tuki, ja sain kyynärsauvat käyttööni.

Maanantaina sain puhelun, polvesta oli eturistiside poikki ja sisäkiertäjä rikki. Edessä olisi siis tähystysleikkaus niiden osalta, ja muiden vaurioiden kerrottiin paranevan itsestään. Sauvat ja jalkatuen lääkäri kehotti jättämään pois samantien, kun voisin vähän laittaa painoa jalalle, jotta lihakset pysyisivät vahvoina ennen leikkausta. Tilanne on nyt kohtalaisen hyvä, pystyn kävelemään, vaikka liikerata ei ole täydellinen. Leikkaus siirtyi tammikuun alulta helmikuulle, joten toipumisen pääsen aloittamaan kokonaisuudessaan vasta operaation jälkeen.

Melkoinen tunnekuohu iski päälle samantien tapaturman jälkeen. Aluksi sen laittoi vitsiksi, pyrki nauramaan vahingon päälle. Mutta nopeasti mieli synkkeni. Tajusin, että kauan odotettu talvi, ja sen suomat harrastusmahdollisuudet olivat täysin poissuljettuja. Ei kelkkailua, ei hiihtämistä, ei lumilautailua, ei juoksemista… Onneksi jaoin tunnetilojani ystävien lisäksi somessa, ja sain monelta vastaavan läpikäyneeltä tsemppiä kuntoutukseen ja uskoa siihen, että vielä tämäkin jäisi taaksepäin, ja olisin entistä ehompana jälleen tangon takana. Kiitos kaikille myötäeläneille! Olen melko vahvasti tunne-eläjä, joten jokainen viesti on merkityksellinen.

Polvi tuntui joulun ja uv:n välissä jo hyvälle, ja ystävät päättivät ilahduttaa minua kelkkareissuilla. Pääsin ensin Joannan kanssa ajamaan safaripatikkoa Äkäslompolossa Due North Safariksen Lynx Adventure LX 600ACE- nelitahti kelkalla. Kaiken sen synkkyyden jälkeen tuo reissu sai minut niin onnelliseksi. Varasin ajaessa painon koko ajan ehyelle polvelle, ja nautin kerrankin kelkkailusta sohvatyylillä. Oli hauska ajettavakin, sai painaa liipasin pohjassa joka patikon, eikä tuntunut missään. Muutama selkänikama saattoi parissa kovassa patissa ottaa itseensä, mutta sekin vai nauratti. Huudahtelin ilosta kypärän sisällä.

Toisena päivänä ajelin autolla Kittilästä Sodankylään, jossa Kelkkalehden päätoimittaja Jani Sipola oli päättänyt laittaa minut testaamaan Ski-Doo Renegade XRS 900ACE Turbo R- nelaria. Sehän se vasta hauska laite olikin! Äänet kuin ralliautossa ja alusta mukautui ajossa koko ajan, hakien optimaalista tuntumaa. Ensimmäistä kertaa sain kokeilla kelkkaa, josta ymmärsi, miten pitkälle kehitys on mennyt myös moottorikelkoissa. Sehän tuntu ku ois päässy Optimus Primen selkään. Olen niin kiitollinen, että Jani mahdollisti mulle ajoreissun. Mieli kirkastui ja sai taas pään täyteen positiivisuutta. Ja hei, ehkä avaan myöhemmin tästä ajokokemuksesta Renellä vielä lisää…

Nyt odotellaan operaatiota, mutta sitä ennen lihasten aktivoimista kuntosalilla, jotta paraneminen alkaisi mahdollisimman vaivattomasti. Ja ehdottomasti aikaa ystävien kanssa! Harmikseni leikkauksen siirryttyä, joudun myös aikaistamaan (tai reilusti myöhäistämään) synttärijuhliani, jotka aiemmin oli ajatus pitää Oulun Stadion Snowcrossien yhteydessä. Kun nainen on 30 ja 40 puolessa välissä, on erityisen tärkeää muistaa juhlia tyylilleen näyttävästi (varsinkin kun 30v juhlat meni kisakauden vuoksi ohi). Jännä nähdä, mitä hauskaa sitä keksii… sanomista siitä tulee kumminkin 😀 Ja tosiaan… en mie kisaamista ole lopettamassa, ennenkuin minut haetaan sieltä pois. Nyt polvi kuntoon ja ajatukset kauteen 2023!

Love ya’ll! Pitäkää lippu korkealla ja nähdään pian kisatunnelmissa!

Crane Hill Racing 4life.

Jonna Hottinen #733