Valoa radalle

Mietin hyvän aikaa, että millä otsikolla aloittaisin tämän kirjoittamisen. Ajatukset meinaa olla melko synkkänä monestakin syystä, ja teksti taittuu pään sisällä negatiiviseen sävyyn. Mutta välillä on pakko purkaa omaa oloa myös siinä hetkessä, kun vointi ei ole parhaimmillaan.

Meitä ihmisiä on monenlaisia. Toiset näyttää kaikki tunteensa heti, toiset pitää ne sisällään. Mie kuulun siihen sakkiin, joka antaa tulla. Niin ilot kuin surut, ja kaiken siltä väliltä. Mulla ei ole ikinä ollut tarvetta jättää sanomatta, kun jokin asia ärsyttää, tai jos saan jostain äärimmäsen hyvän olon. Tiedostan, että se tyyli herättää muissa ihmisissä mielipiteitä laidasta laitaan, sillä kaikki eivät ymmärrä miksi jaan vaikka someen ne heikoimmat hetkeni.

Mulle se syy on yksinkertainen. Inhimillisyys. Aitous. Mie en halua olla yhtään sen enempää tai vähempää, kuin mitä olen. Joku saattaa ottaa sen ylimielisyytenä. Toinen saa siitä voimia itselleen, kun voi vaikka viestitellä minun kanssa sen hetken aiheesta, tai vaan huomaa ettei ole ainoa, jolla menee välillä kovaa ja joskus ui syvissä vesissä. Jotkut ovat puhdasta kultaa ja osoittavat oman sydämellisyytensä antamalla tukensa, tai jakavat sen hetkisen hypetyksen esimerkiksi jonkin mahtavan onnistumisen tai onnen hetken tiimoilta. Jaettu ilo on paras ilo.

Yksityisyys

Aivan kaikkea en kuitenkaan iske Instagram- tarinoihin, vaikka sieltä rivien välistä ystävät ovat osanneet lukea missä mennään, ja olen heidän kanssaan saanut purkaa asioita, ja sitä kautta saanut tukea. Mie elän parhaillaan päivä kerrallaan. Asiat eivät ole olleet pitkään aikaan täysin kunnossa omassa arjessani ja monet tilanteesta tietävätkin, mutta en ole halunnut avata tätä asiaa sen enempää ihmisille, jotka eivät minua tunne. Perhe ja ystävät ovat mulle suuri voimavara tällä hetkellä, joiden myötä jaksan seuraavaan päivään ja tiedän, että kaikki selkenee aikanaan.

Kukaan ulkopuolinen ei tiedä minun elämästä kuin somessa jakamani asiat, ei minun todellisesta arjesta, ei minun taisteluista, ei sellaista, mitä en olisi omien ystävieni ja perheeni kanssa käynyt läpi. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mitä pahaa mie olen kohdannut, tai miten olen kärsinyt, eikä tarvitsekaan tietää. Puhumattakaan läheisistäni ja perheestäni, joka kompastelee nämä polut yhdessä minun kanssa, ja joiden puolesta teen kaikkeni, joka ikinen päivä. Ne ihmiset, joiden kuuluu olla kartalla, ovat sillä. Olen kiitollinen heille, jotka kunnioittavat sitä yksityisyyttä, jonka jokainen on oikeutettu saamaan, keskittyen omaan elämäänsä, eikä muiden. Arvostan sitä, että jos on kysyttävää tai sanottavaa, minua lähestytään suoraan, eikä rantain kautta. Vastaukset on minulla, ei kenelläkään toisella.

Polven operaatio

Joulukuun 18.päivä 2021 moottorikelkalla radalla loukkaamani polvi operoitiin eilen 14.2.2022, ystävänpäivänä. Ennen leikkausta saavuin Pohjola Sairaalalle Kuopioon. Vaihdoin pukuhuoneessa sairaalan vaatteet päälle, ja menin esihaastatteluun. Minulle laitettiin käteen kanyyli, jonka kautta sain antibiootin, ja nielin ensimmäisen satsin kipulääkettä. Olin koko aamun erittäin rauhallisin mielin, enkä oikeastaan osannut yhtään jännittää leikkausta.

Odotin jopa itse, että jännitys iskisi päälle jossain kohtaa, tai viimeistään leikkaussalissa kaikkien koneiden keskellä, mutta hoitajien mitatessa verenpainettani ja sykettä, totesivat he, että sulla ei taida jännittää yhtään. Oikeassa olivat. Olin niin kauan odottanut tuota päivää, että polvi viimein operoidaan, että keskityin vain ajatukseen toipumisesta ja jaksoin hymyillä ihanalle hoitohenkilökunnalle, joka piti koko ajan huolen, että minulla on hyvä olla.

Alunperin tarkoitus oli tehdä leikkaus puudutuksessa, mutta saatuani selkään piikin, kesti liian kauan, että se alkaisi tehoamaan, joten minut nukutettiin, jotta leikkaus päästiin aloittamaan. Leikkaus aloitettiin n. klo 8 ja heräsin heräämöstä kymmeneltä. Vaikka olin vielä lääkepöhnässä, niin jotenkin tuntui heti virkeältä olo. Aluksi paleli, mutta sain lämpöpeitot päälleni ja täriseminen loppui. Minulle tarjoiltiin aamiainen kahvin ja kipulääkkeiden kera, ja ennen kahtatoista pyysin jo Jesseä hakemaan minut.

Leikkauksessa oli ilmennyt poikki menneen eturistisiteen ja sisäkierukan repeämän lisäksi reisiluun pään sivussa murtuma, jonka lääkäri kertoi olevan epätyypillinen vaurio tällaisissa onnettomuuksissa. Luultavasti olen iskenyt polveni ja niiden sivussa olleet polvitukien metallit kelkkaan siten, että murtuma on syntynyt. Takaristisiteen vaurion ymmärsin olleen lievä, joten sille ei jouduttu tekemään mitään.

Kotiinpaluu sujui ilman suurempia kipuja. Kävimme matkalla tiimin rekalla, kun Jesse valmisteli Peterbiltin Oulun snowcross- kisoja varten vaunun nupiksi. Kotona kivut alkoivat iltaa kohden koventua, eikä lääkkeistä ollut oikeastaan apua. Nappasin illalla vielä täyden annoksen Targiniqia, mutta tuska jalassa oli karmea. Nukkumaan mennessä kivun kyyneleet virtasi poskilla, mutta hammasta purren päätin, etten lähde yötä vasten minnekään lisälääkkeiden toivossa. Saatuani sykkeen rauhoittumaan ja kehon rentoutumaan, olin jossain kohtaa nukahtanut. Heräsin yöllä neljän aikaan ottamaan lisää lääkettä pahinta tuskaa keventääkseni, ja kivut olivat hieman jo helpottaneet.

• 

• 

Jalkaa on nyt pakko liikutella, ja se aiheuttaa pahimman paineen ja tuskan. Lääkkeistä ei ole paljoa apua, mutta tämä päivä vielä sopivasti liikettä, kohoa ja kylmähoitoa, niin varmasti alkaa helpottaa. Koko jalka on tällä hetkellä kompressiossa, pääosin puristus kuitenkin polven alueella. Kivut aaltoilevat, joten sisuperkele. Huomenna keskiviikkona on lupa ottaa kompressio pois, haavalaput irti, ja käydä suihkussa ilman huolta tähystysrei’istä. Ensi viikolla otetaan hakaset irti ja alkaa fysioterapia.

Kohti parempia päiviä

Huolimatta vaikeista ajoista, vastoinkäymisistä ja loukkaantumisesta, olen edelleen se sama Jonna, joka nauttii elämästä hymyssä suin. Etsien uusia kokemuksia, kokeillen hurjiakin juttuja adrenaliiniryöpyn toivossa, nauttien hauskanpidosta ystävien kanssa, sekä löytäen myös uusia ihmisiä elämään, jotka tuovat iloa ja hyvää oloa mukanaan. Olen se sama Jonna, joka haluaa ympärilleen hyvää ja yksinkertaisesti olla onnellinen ja saada muut tuntemaan samoin minun lähellä ollessaan.

Olen niin kiitollinen, että mulla on upeita ystäviä ympärilläni. Pimeälläkin radalla etenee, mutta onhan se helpompaa, kun jokin valo näyttää minne on menossa <3

Love you.

Jonna Hottinen #733