<a href="https://www.jonnasimontaival.fi/2022/11/01/se-aika-vuodesta/" rel="bookmark">Se aika vuodesta

Kilpakuljettajat tietävät, että läpi talven kuljettavat kisareissut, treenireissut ja kaluston ylläpitäminen vaativat ympärille vahvat tukijoukot ja yhteistyökumppanit. Kilpaurheilu mahdollistetaan taustalla toimivien tahojen avulla, ja haluankin nyt avata heidän merkitystään niin kisakaudella, kuin sen ulkopuolella. Ja myös silloin, kun kilpakuljettaja on syystä tai toisesta poissa kisariveistä kokonaisen kauden, tai jopa useamman verran… Kevät on jo pitkällä, mutta vielä pääsemme nauttimaan kauden viimeisestä koitoksesta tulevana vappuviikonloppuna 30.4.-1.5.2022, SM- snowcrossin päätöskilpailussa Paljakassa. Kilpakausi 2022 on ollut pitkä kahden erillisen sarjan kuljettajille, ja moni on matkannut myös Suomen rajojen yli naapurimaiden mestaruuksia tavoitellakseen. Snowcross Super League on vienyt pohjoismaisia kuljettajia kisaamaan mestaruudesta niin Suomen, kuin Ruotsin puolelle, ja SM- snowcross on suonut yllätyksiä ja upeita kisakokemuksia läpi Suomen aina Parikkalasta Rovaniemelle. Poissa mutten poissa Joulukuussa sattuneen polven tapaturman vuoksi oma kilpakauteni on mennyt sivustaseuraajana, ja toimiessa Crane Hill Racing tiimimme apuna kisapaikoilla. Kuten parissa aiemmassa blogitekstissäni olen kertonut, olen yrittänyt moottorikelkkaendurossa viettämieni kilpavuosien jälkeen siirtyä snowcross- kisaviivalle, mutta erilaiset terveydelliset syyt ovat pitäneet minut poissa. Toissa talvena ajoin 2,5 kilpailua niskan retkahdusvamman vuoksi, viime kaudella ajoin yhden kilpailun ylikunto-ongelmien vuoksi, ja tänä talvena loukkaannuin joulukuussa, polveni operoitiin helmikuussa, jonka vuoksi kisakausi meni omalta osaltani sivusuun. Huolimatta siitä, että olen ollut poissa kisaviivalta, en ole ollut poissa lajin ääreltä, enkä ole ollut pyörittelemässä peukaloitani myöskään yhteistyökumppaneiden kanssa tekemistämme sopimuksista. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikille tukijoilleni, sekä koko tiimimme yhteistyökumppaneille, ja itse Crane Hill Racing tiimille siitä, että olen saanut toimia kuljettajan roolin ohessa myös some- ja mediavastaavana. On ollut hienoa huomata, että henkilökohtaiset yhteistyökumppanuudet ovat säilyneet, vaikka en ole päässyt kisaamaan. Yhteistyön monimuotoisuus Jotta kilpaurheilija voi menestyä, vaatii se suurta taloudellista panosta, mutta on myös muita tärkeitä tukemisen tapoja. Yhteistyökumppanuuksia voi olla monenlaisia, jokaisen urheilijan omaan tyyliin sopivia. Minulle niitä ovat rahallisen sponsoroinnin lisäksi niin varuste- ja vaatepuolen tukijat, kuin kehonhuollon mahdollistajat, mutta myös tämän kirjoittamisen ja medianäkyvyyden tarjoajat. Kuopiolainen ohjelmistotalo Hurja Solutions on toiminut tukijanani vuoden 2017 lopulta lähtien, heidän luotuaan yhdessä Mainostoimisto Legendan Harrin kanssa minulle omat nettisivut, ja tarjoamalla niiden ylläpidon kaikkina näinä vuosina. Kaudella 2018 sattui sopivasti olemaan myös omat onnen palikat kohdallaan voitettuani urani tähän mennessä parhaat saavutukset, SM- kultaa mk-endurossa, sekä mk- sprintissä. Minulle on aina ollut tärkeää, että voin viedä lajiamme eteenpäin ja luoda kanavia kilpaurheilijana, joiden kautta uusia ihmisiä löytää lajin pariin. Se, että olen voinut kirjoittaa blogia näinä vuosina nettisivujeni myötä, ja kyennyt toimimaan sen pohjalta aktiivisena kasvona sosiaalisessa mediassa, on saanut useat nuoret tytöt lähestymään minua moottorikelkalla kisaamisesta kiinnostuneena. Ne hetket, kun nämä tytöt ovat löytyneet yhteydenpitomme jälkeen lähtöviivalta, ovat olleet minulle ne palkitsevimmat. Myös muut omaksi ilokseen kelkkailevat tytöt ovat kysyneet vinkkejä harrastuksessa kehittyäkseen, ja olen enemmän kuin mielelläni ollut apuna oman osaamiseni rajoissa. Ilman näkyvyyttä ei voi vaikuttaa. Merkityksellistä tukemista Moottoriurheilulajien korkeat kustannukset eivät ole mikään salaisuus. Varsinaiset ajokit, omassa lajissani moottorikelkat, treenivälineet, varusteet ja vaatteet, lisäravinteet, treeni- ja kisamatkat, osallistumismaksut, liikuntapaikkamaksut, sekä majoituskulut ovat suuri kuluerä kuukausittain. Eri toimijoiden tarjoama tuki saa urheilijan kautta näkyvyyttä, ja tämän vuoksi jokainen yhteistyökumppanuus myös tukee toisiaan, mutta ennen kaikkea kilpaurheilijaa, ja mahdollistaa sen, että voi keskittyä itse menestymiseen, kun taustajoukot ovat vahvat. Yhteistyökumppaneiden kanssa tavoitteena on aina molempien saama etu ja hyöty, joten on äärimmäisen tärkeää pitää hyvää huolta tehdyistä sopimuksista, jotta yhteistyökumppanuudet jatkuvat kaudesta toiseen. Merkityksellisyys yhteistyölle syntyy siitä, että molemmat tahot kunnioittavat toisiaan ja toimivat yhteisen hyvän edessä. Yhteistyö edellyttää uskoa siihen, että sen kautta syntyy jotain enemmän ja sille on asetettu pohjaksi yhteinen tavoite. Oli se sitten urheilijan tarjoama näkyvyys, edustaminen, puolesta puhuminen, tai vaan puhdas usko urheilijan menestykseen ja halu toimia taustalla mahdollistajana. Kohti kautta 2023 Omalta osaltani matkani kohti kokonaista snowcross kilpakautta jatkuu. Polveni on operaation jälkeen lähtenyt kuntoutumaan hyvää tahtiin, ja luotto siihen, että olen ensi talvena valmiina viivalle, on vahva. Nämä muutaman kauden vastoinkäymiset ovat vain kasvattaneet nälkääni, saaneet minut entistä sisukkaammaksi, ja ymmärtämään, että vain tekemällä edelleen töitä tämän lajin edessä voin menestyä. Tavoitteenani kaudelle 2023 on puhtaasti se, että pääsen ajamaan kokonaisen ja ehjän kauden, sijoitukset tulevat siinä sivussa sen mukaan, miten kehitystä tapahtuu. Yhteistyökumppaneita etsimme aktiivisesti koko Crane Hill Racing tiimillemme, joka tarjoaa eittämättä yhdet suomalaisen snowcrossin näkyvimmät ja äänekkäimmät mainospaikat. Mutta myös yksilötuki on äärimmäisen suuressa merkityksessä, olenhan tavallinen työssäkäyvä ja työn ohessa opiskeleva kolmen lapsen äiti, joka ei ilman tukijoita viivalle pääse, mutta on valmis tekemään töitä ja tarjoamaan yhteistyökumppaneille erilaisia vastineita saadusta tuesta. Sponsorointi ei ole minulle pelkästään yritysten tarjoamaa tukea, vaan myös yksilöt voivat osoittaa tukensa eri tavoin. Kilpakausi ei olisi mahdollista ilman asiantuntevia huoltojoukkoja, tukeaan tarjoavaa ja kannustavaa perhettä, sekä ystäviä, eikä myöskään ilman kelkkakansan yhteisöllisyyttä. Ei ole yhtään kilpailua, jossa jollakin ei olisi tarvetta esimerkiksi varaosalle, ja aina ihmiset ovat valmiina tarjoamaan apuaan, sillä mitä olisikaan kilpailla ilman kilpakumppania… Tukeaan osoittavat monella tavoin myös varsinaiset lajin fanit, kuin myös kilpailujen järjestäjät, eli talkooväki. Merkitys kaikella sillä on kilpailijoille suuri, sillä ilman heitä ei olisi kilpailujakaan. Kauteen 2023 valmistautuminen ei suinkaan ala seuraavan talven saapuessa, vaan se on jo alkanut, ennen kuin viimeistä kisaa on ajettu. Monet ovat tilanneet jo tammikuussa ennakoissa uuden kilpurin, solmineet sopimuksia vaate- ja varustepuolen edustajien kanssa. Tulevan kesän ja syksyn treenit ovat tärkeimmät, jotta kilpakaudella jaksaa ajaa. Näiden mahdollistamiseksi yhteistyökuvioiden sopiminen on käynnissä, joten mikäli sinulla on halu olla mukana ensi kaudella, aitiopaikalla, vauhdikkaan lajin äärellä, ota yhteyttä jo nyt! Sovitaan meidän näköisemme yhteistyökuvio. Kiitos kaikille matkassa jo mukana oleville! Hurjin terveisin, Jonna Hottinen #733 Instagram @jon_n4 / Facebook @jonnahottinen733

Lue lisää...

Valoa radalle

Mietin hyvän aikaa, että millä otsikolla aloittaisin tämän kirjoittamisen. Ajatukset meinaa olla melko synkkänä monestakin syystä, ja teksti taittuu pään sisällä negatiiviseen sävyyn. Mutta välillä on pakko purkaa omaa oloa myös siinä hetkessä, kun vointi ei ole parhaimmillaan. Meitä ihmisiä on monenlaisia. Toiset näyttää kaikki tunteensa heti, toiset pitää ne sisällään. Mie kuulun siihen sakkiin, joka antaa tulla. Niin ilot kuin surut, ja kaiken siltä väliltä. Mulla ei ole ikinä ollut tarvetta jättää sanomatta, kun jokin asia ärsyttää, tai jos saan jostain äärimmäsen hyvän olon. Tiedostan, että se tyyli herättää muissa ihmisissä mielipiteitä laidasta laitaan, sillä kaikki eivät ymmärrä miksi jaan vaikka someen ne heikoimmat hetkeni. Mulle se syy on yksinkertainen. Inhimillisyys. Aitous. Mie en halua olla yhtään sen enempää tai vähempää, kuin mitä olen. Joku saattaa ottaa sen ylimielisyytenä. Toinen saa siitä voimia itselleen, kun voi vaikka viestitellä minun kanssa sen hetken aiheesta, tai vaan huomaa ettei ole ainoa, jolla menee välillä kovaa ja joskus ui syvissä vesissä. Jotkut ovat puhdasta kultaa ja osoittavat oman sydämellisyytensä antamalla tukensa, tai jakavat sen hetkisen hypetyksen esimerkiksi jonkin mahtavan onnistumisen tai onnen hetken tiimoilta. Jaettu ilo on paras ilo. Yksityisyys Aivan kaikkea en kuitenkaan iske Instagram- tarinoihin, vaikka sieltä rivien välistä ystävät ovat osanneet lukea missä mennään, ja olen heidän kanssaan saanut purkaa asioita, ja sitä kautta saanut tukea. Mie elän parhaillaan päivä kerrallaan. Asiat eivät ole olleet pitkään aikaan täysin kunnossa omassa arjessani ja monet tilanteesta tietävätkin, mutta en ole halunnut avata tätä asiaa sen enempää ihmisille, jotka eivät minua tunne. Perhe ja ystävät ovat mulle suuri voimavara tällä hetkellä, joiden myötä jaksan seuraavaan päivään ja tiedän, että kaikki selkenee aikanaan. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä minun elämästä kuin somessa jakamani asiat, ei minun todellisesta arjesta, ei minun taisteluista, ei sellaista, mitä en olisi omien ystävieni ja perheeni kanssa käynyt läpi. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mitä pahaa mie olen kohdannut, tai miten olen kärsinyt, eikä tarvitsekaan tietää. Puhumattakaan läheisistäni ja perheestäni, joka kompastelee nämä polut yhdessä minun kanssa, ja joiden puolesta teen kaikkeni, joka ikinen päivä. Ne ihmiset, joiden kuuluu olla kartalla, ovat sillä. Olen kiitollinen heille, jotka kunnioittavat sitä yksityisyyttä, jonka jokainen on oikeutettu saamaan, keskittyen omaan elämäänsä, eikä muiden. Arvostan sitä, että jos on kysyttävää tai sanottavaa, minua lähestytään suoraan, eikä rantain kautta. Vastaukset on minulla, ei kenelläkään toisella. Polven operaatio Joulukuun 18.päivä 2021 moottorikelkalla radalla loukkaamani polvi operoitiin eilen 14.2.2022, ystävänpäivänä. Ennen leikkausta saavuin Pohjola Sairaalalle Kuopioon. Vaihdoin pukuhuoneessa sairaalan vaatteet päälle, ja menin esihaastatteluun. Minulle laitettiin käteen kanyyli, jonka kautta sain antibiootin, ja nielin ensimmäisen satsin kipulääkettä. Olin koko aamun erittäin rauhallisin mielin, enkä oikeastaan osannut yhtään jännittää leikkausta. Odotin jopa itse, että jännitys iskisi päälle jossain kohtaa, tai viimeistään leikkaussalissa kaikkien koneiden keskellä, mutta hoitajien mitatessa verenpainettani ja sykettä, totesivat he, että sulla ei taida jännittää yhtään. Oikeassa olivat. Olin niin kauan odottanut tuota päivää, että polvi viimein operoidaan, että keskityin vain ajatukseen toipumisesta ja jaksoin hymyillä ihanalle hoitohenkilökunnalle, joka piti koko ajan huolen, että minulla on hyvä olla. Alunperin tarkoitus oli tehdä leikkaus puudutuksessa, mutta saatuani selkään piikin, kesti liian kauan, että se alkaisi tehoamaan, joten minut nukutettiin, jotta leikkaus päästiin aloittamaan. Leikkaus aloitettiin n. klo 8 ja heräsin heräämöstä kymmeneltä. Vaikka olin vielä lääkepöhnässä, niin jotenkin tuntui heti virkeältä olo. Aluksi paleli, mutta sain lämpöpeitot päälleni ja täriseminen loppui. Minulle tarjoiltiin aamiainen kahvin ja kipulääkkeiden kera, ja ennen kahtatoista pyysin jo Jesseä hakemaan minut. Leikkauksessa oli ilmennyt poikki menneen eturistisiteen ja sisäkierukan repeämän lisäksi reisiluun pään sivussa murtuma, jonka lääkäri kertoi olevan epätyypillinen vaurio tällaisissa onnettomuuksissa. Luultavasti olen iskenyt polveni ja niiden sivussa olleet polvitukien metallit kelkkaan siten, että murtuma on syntynyt. Takaristisiteen vaurion ymmärsin olleen lievä, joten sille ei jouduttu tekemään mitään. Kotiinpaluu sujui ilman suurempia kipuja. Kävimme matkalla tiimin rekalla, kun Jesse valmisteli Peterbiltin Oulun snowcross- kisoja varten vaunun nupiksi. Kotona kivut alkoivat iltaa kohden koventua, eikä lääkkeistä ollut oikeastaan apua. Nappasin illalla vielä täyden annoksen Targiniqia, mutta tuska jalassa oli karmea. Nukkumaan mennessä kivun kyyneleet virtasi poskilla, mutta hammasta purren päätin, etten lähde yötä vasten minnekään lisälääkkeiden toivossa. Saatuani sykkeen rauhoittumaan ja kehon rentoutumaan, olin jossain kohtaa nukahtanut. Heräsin yöllä neljän aikaan ottamaan lisää lääkettä pahinta tuskaa keventääkseni, ja kivut olivat hieman jo helpottaneet. Jalkaa on nyt pakko liikutella, ja se aiheuttaa pahimman paineen ja tuskan. Lääkkeistä ei ole paljoa apua, mutta tämä päivä vielä sopivasti liikettä, kohoa ja kylmähoitoa, niin varmasti alkaa helpottaa. Koko jalka on tällä hetkellä kompressiossa, pääosin puristus kuitenkin polven alueella. Kivut aaltoilevat, joten sisuperkele. Huomenna keskiviikkona on lupa ottaa kompressio pois, haavalaput irti, ja käydä suihkussa ilman huolta tähystysrei’istä. Ensi viikolla otetaan hakaset irti ja alkaa fysioterapia. Kohti parempia päiviä Huolimatta vaikeista ajoista, vastoinkäymisistä ja loukkaantumisesta, olen edelleen se sama Jonna, joka nauttii elämästä hymyssä suin. Etsien uusia kokemuksia, kokeillen hurjiakin juttuja adrenaliiniryöpyn toivossa, nauttien hauskanpidosta ystävien kanssa, sekä löytäen myös uusia ihmisiä elämään, jotka tuovat iloa ja hyvää oloa mukanaan. Olen se sama Jonna, joka haluaa ympärilleen hyvää ja yksinkertaisesti olla onnellinen ja saada muut tuntemaan samoin minun lähellä ollessaan. Olen niin kiitollinen, että mulla on upeita ystäviä ympärilläni. Pimeälläkin radalla etenee, mutta onhan se helpompaa, kun jokin valo näyttää minne on menossa <3 Love you. Jonna Hottinen #733

Lue lisää...

Kaksnollakakskaks

Kun olet kolme kautta ajanut snowcrossia tosissaan, ja niistä kolmesta kaudesta kolmena olet kokenut vastoinkäymisiä, toinen toistaan suurempia, jotka ovat estäneet kisaamisen, niin mielen valtaa epätoivo. Kysyn toistamiseen itseltäni miksi näin tapahtuu, mitä olisin voinut tehdä toisin, vieläkö minulla on edessäni onnistumisia lajin äärellä, vai joko on aika lopettaa kilpaura ja keskittyä puhtaasti moottorikelkkailuun harrastelupohjalta, nauttien upeista lumisista maisemista ja rennosta hauskanpidosta… Puoli vuotta hurahti jälleen vauhdilla. Suunnittelin kesällä, että ottaudun kaudella 2022 jälleen aktiiviseen kirjoittamiseen, Kelkkalehden juttujen lisäksi myös täällä oman blogin puolella, keskittyen kisapäivien ja treenien purkamiseen, ja kokemuksiini ensimmäisestä Ski-Doostani. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti loukkaannuttuani. Olin körötellyt muutamana päivänä talvikauden ensimmäisten rata-ajojen merkeissä uudella kilpurillani, hakien tuntumaa uuteen laitteeseen ja säätöjä kohdalleen. Vauhti ei ensimmäisinä ajokertoina huimannut, mutta joka ajokerran jälkeen Ski-Doo alkoi tuntua enemmän omalle. Ajoin lauantaina 18.12.2021 hyviä kierroksia radalla, rauhallisia alkuun. Olen aina tarvinnut useita settejä ennen kuin tuntunut, että keho on tarpeeksi lämmennyt vauhdikkaille kierroksille. Sitten se tunne tuli, ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan Ski-Doolla edes lähimain omaa vauhtiani. Pari kierrosta tuntui että kiljun riemusta kypärän sisällä, tuntui hervottoman hyvälle, että kelkan säädöt alkoivat tuntua vihdoin sopivilta ja nyt olisi enää kiinni siitä, miten paljon ajoa saisin alle ennen ensimmäisiä kisoja. Se tunne ennen loukkaantumisen hetkeä oli parasta pitkään aikaan. Vihdoin oli aiempien kausien epäonni takana, ja niin kelkka kuin nainen oli iskussa! Ja sitten se tapahtui. Ajoin radan takasuoralla isoa patikkoa, rata alkoi jo olla kulunut, ja keli oli kovettanut patikkojen pohjat ja vastaset kivikoviksi, kun sohjoinen lumi oli siirtynyt ja painunut niistä. Paukutin jokaisen patin läpi vauhdilla, nauttien siitä, että alusta pelasi kuin unelma, eikä tarvinnut pelätä, että se lähtisi jakamaan, kunnes viimeisessä hypyssä tulin alas vastapattiin ja oikea polveni petti alta, ylitaittuen. Käytössäni oli 4 vuotta vanhat polvituet, joissa oli ylitaittosuoja, mutta tuet pettivät juuri sen verran, että vahinko ehti sattua. Olin sunnitellut uusien tukien hankkimista kilpakaudelle, sillä tiedostin syksyllä, että tuet alkoivat olla käytöstä pehmenneet. En kuitenkaan ehtinyt uusia hankkia, kun ajattelin, että niillä vielä treenit ajaa. Tulin yksinkertaisesti alas hypystä huonolla asennolla, joka mahdollisti polveni ylitaittumisen. Kipu oli kova, kaasuttelin pois radalta tuntien, että nyt hajosi polvi. Pysähdyttyäni radan reunaan huusin jo kivusta, ja Jesse tuli irroittamaan ajokenkäni ja laitoimme heti kylmää polveani vasten. Kipu katosi nopeasti. Ajoin kelkan vielä mökin eteen, ja kokeilin kelkasta noustessani voisiko siihen varata… polvi taittui samantien yli ja sisäänpäin kohti viereistä polvea, joten totesin, että ei taida kannattaa varailla siihen enää painoa. Kiirehän meillä ei ollut, Jesse tuli eteiseen sisään, jossa makasin selälläni ja tiimikaverini olivat jo auttaneet polveni kohoasentoon, ja pidin kylmää paikallaan. Jesse sanoi menevänsä vielä huoltamaan radan muille kuljettajille, ja totesin, että tottakai, ei tässä kiirusta. Kivut alkoivat kuitenkin tuntua uudelleen, ja tiimin ihana Emma toi minulle buranaa ensi hätään. Lähdimme lopulta ajelemaan Kuopioon Pohjola- sairaalaan, jossa pääsin nopeasti ortopedille ja magneettikuviin. Magneettikuvauksen jälkeen hoitaja kertoi, että vaurioita on, mutta ei voi sanoa joudutaanko jalkaa operoimaan, vaan ortopedi katsoo kuvat ja soittelee viikonlopun jälkeen. Jalkaan laitettiin tuki, ja sain kyynärsauvat käyttööni. Maanantaina sain puhelun, polvesta oli eturistiside poikki ja sisäkiertäjä rikki. Edessä olisi siis tähystysleikkaus niiden osalta, ja muiden vaurioiden kerrottiin paranevan itsestään. Sauvat ja jalkatuen lääkäri kehotti jättämään pois samantien, kun voisin vähän laittaa painoa jalalle, jotta lihakset pysyisivät vahvoina ennen leikkausta. Tilanne on nyt kohtalaisen hyvä, pystyn kävelemään, vaikka liikerata ei ole täydellinen. Leikkaus siirtyi tammikuun alulta helmikuulle, joten toipumisen pääsen aloittamaan kokonaisuudessaan vasta operaation jälkeen. Melkoinen tunnekuohu iski päälle samantien tapaturman jälkeen. Aluksi sen laittoi vitsiksi, pyrki nauramaan vahingon päälle. Mutta nopeasti mieli synkkeni. Tajusin, että kauan odotettu talvi, ja sen suomat harrastusmahdollisuudet olivat täysin poissuljettuja. Ei kelkkailua, ei hiihtämistä, ei lumilautailua, ei juoksemista… Onneksi jaoin tunnetilojani ystävien lisäksi somessa, ja sain monelta vastaavan läpikäyneeltä tsemppiä kuntoutukseen ja uskoa siihen, että vielä tämäkin jäisi taaksepäin, ja olisin entistä ehompana jälleen tangon takana. Kiitos kaikille myötäeläneille! Olen melko vahvasti tunne-eläjä, joten jokainen viesti on merkityksellinen. Polvi tuntui joulun ja uv:n välissä jo hyvälle, ja ystävät päättivät ilahduttaa minua kelkkareissuilla. Pääsin ensin Joannan kanssa ajamaan safaripatikkoa Äkäslompolossa Due North Safariksen Lynx Adventure LX 600ACE- nelitahti kelkalla. Kaiken sen synkkyyden jälkeen tuo reissu sai minut niin onnelliseksi. Varasin ajaessa painon koko ajan ehyelle polvelle, ja nautin kerrankin kelkkailusta sohvatyylillä. Oli hauska ajettavakin, sai painaa liipasin pohjassa joka patikon, eikä tuntunut missään. Muutama selkänikama saattoi parissa kovassa patissa ottaa itseensä, mutta sekin vai nauratti. Huudahtelin ilosta kypärän sisällä. Toisena päivänä ajelin autolla Kittilästä Sodankylään, jossa Kelkkalehden päätoimittaja Jani Sipola oli päättänyt laittaa minut testaamaan Ski-Doo Renegade XRS 900ACE Turbo R- nelaria. Sehän se vasta hauska laite olikin! Äänet kuin ralliautossa ja alusta mukautui ajossa koko ajan, hakien optimaalista tuntumaa. Ensimmäistä kertaa sain kokeilla kelkkaa, josta ymmärsi, miten pitkälle kehitys on mennyt myös moottorikelkoissa. Sehän tuntu ku ois päässy Optimus Primen selkään. Olen niin kiitollinen, että Jani mahdollisti mulle ajoreissun. Mieli kirkastui ja sai taas pään täyteen positiivisuutta. Ja hei, ehkä avaan myöhemmin tästä ajokokemuksesta Renellä vielä lisää… Nyt odotellaan operaatiota, mutta sitä ennen lihasten aktivoimista kuntosalilla, jotta paraneminen alkaisi mahdollisimman vaivattomasti. Ja ehdottomasti aikaa ystävien kanssa! Harmikseni leikkauksen siirryttyä, joudun myös aikaistamaan (tai reilusti myöhäistämään) synttärijuhliani, jotka aiemmin oli ajatus pitää Oulun Stadion Snowcrossien yhteydessä. Kun nainen on 30 ja 40 puolessa välissä, on erityisen tärkeää muistaa juhlia tyylilleen näyttävästi (varsinkin kun 30v juhlat meni kisakauden vuoksi ohi). Jännä nähdä, mitä hauskaa sitä keksii… sanomista siitä tulee kumminkin 😀 Ja tosiaan… en mie kisaamista ole lopettamassa, ennenkuin minut haetaan sieltä pois. Nyt polvi kuntoon ja ajatukset kauteen 2023! Love ya’ll! Pitäkää lippu korkealla ja nähdään pian kisatunnelmissa! Crane Hill Racing 4life. Jonna Hottinen #733

Lue lisää...

Suojattu: Team Sparkle

Otetta ei näytetä, koska artikkeli on suojattu.

Lue lisää...

En pysähdy

Kilpakausi 2021. Kun terveysongelmat varjostaa itselle niin äärimmäisen rakasta harrastusta, alkaa myös mieli tehdä tepposia. Myönnän, että motivaatio jatkaa kilpailemisen parissa otti melkoisen kolauksen. Sitä olen pohtinu itsekseni, että osaanko kertoa näistä ajatuksista ja kokemuksista sellaisilla sanoilla, jotka ymmärrettäis- tai että mie ymmärtäisin itse. Ensinnäkin vau. Enpä olis uskonu olevani hiljaiselossa täällä blogin puolella näin kauan. Minun sormet yleensä syyhyää kirjoittaa ajatuksia ulos. Ei niinkään muiden vuoksi, vaan ennemminkin siksi, että kirjoittaminen suo minulle keinon purkaa sisintä ja toimii samalla tasapainottavana tekijänä, sillä lukiessa omaa tekstiä, näkee usein asiat useammalta kantilta, ja voi löytää hyviä ”ahaa”- elämyksiä. Paljon on pään sisällä liikkunu ajatuksia tämän jo toisen epäonnistuneen kauden myötä. Vuonna 2018 saavutin suurimman unelmani, mk- enduron ja mk-sprintin suomenmestaruuden. Tämän jälkeen tuli seuraavalle kaudelle 2019 tauko äitiysloman myötä (tosin tuolloinkin kävin ilokseni ajamassa yhdet snowcross- kisat Kuopiossa). Ajatuksena oli kaudella 2020 ajaa elämäni ensimmäinen kokonainen snowcross- kilpakausi. Olin aiemmin käynyt muutamat yksittäiset kisat, joissa aivan hyvin pärjännytkin. Mutta ensimmäisissä kisoissa jo sattui niskojen retkahdusvamma, jonka vakavuudesta en aluksi ymmärtänyt, ja osallistuin vielä kauden toisiin kilpailuihin Kemijärvellä, mutta jouduin keskeyttämään niskojeni alettua todella pahasti retkahdella. Oli siirrettävä katse kohti tulevaisuutta, 2021 snowcrossin SM-kautta. Treenaaminen maistui ennen tätä kuluvaa kautta kuten aina. Tällä kertaa jo syksystä alkoi kuitenkin keho oireilla ylikunnon osalta. Himmasin reilusti treenaamista, ja uskoin vahvasti, että lepo auttaisi. Todellisuus oli kuitenkin harmaampi, sillä nuo oireet olivat merkki muustakin, kuin ylikunnosta. Levon vähäisyys ja stressi aiheuttivat enemmänkin terveysongelmia, ja keho tuntui talvikauden alettua edelleen ylirasittuneelta. Ajotreenit jäivät muutamiin kertoihin, mutta päätin, että nyt en anna itseni kuormittua enempää, vaan menen päivä kerrallaan katsoen, kuinka pääsen taas omaan vauhtiini. Kauden ensimmäisissä kisoissa Kokkolassa sen ajamattomuuden ja treenin vähäisyyden huomasi. Omaa vauhtia ei millään päässyt ajamaan. Harjoituksista kolmanneksi nopein aika, ensimmäisessä erässä huonosta lähdöstä sijalle 5 ja toisessa erässä hieman paremman lähdön myötä sijalle 3, ollen alkuerien jälkeen vielä podiumissa kiinni, sijalla kolme. Erien myötä koin kuitenkin totaalisen uupumisen ja lähdin finaaliin voimakkaan päänsäryn saattelemana, josta taistellen kuitenkin loppuun saakka, sijalle kuusi. Kokkolan ensimmäisten kisojen jälkeen sairastuin. Seuraaviin kisoihin oli vain kaksi viikkoa, ja se aika meni minulla täysin toipuessa. Keho tuntui lyövän kaikki mahdolliset jarrut päälle, ja vatsani alkoi oireilla kipuillen, mutta päätin lähteä kokeilemaan, josko ajaa kykenisin. Kokkolan toisissa kisoissa olin mukana harjoituksissa, joiden aikana koin niin voimakasta kipua vatsan alueella, että jouduin kyyneleiden virratessa myöntämään, että en voi ajaa. Kisat jäivät siihen. Oma terveys oli asetettava etusijalle. Pahinta siinä, kun oma terveys pettää, on ollut se, että silloin näkee herkästi vain häviäjän. Ne ajatukset sakkaa koko mielen. Tuntuu, että kaikilla elämän osa-alueilla mennään samassa usvassa. Mie menetin uskon itseeni, en ainoastaan kilpaurheilijana, vaan muutoinkin. Mulla on käyny valehtelematta mielessä kaikki mahdolliset tunnelmat lopettamisesta katoamiseen. Motivaatio otti vahvimman kolauksen. Kun alkaa kuvitella omien kipujen äärellä, että laji aiheuttaa vain voimakasta pahaa oloa, tulee tunne, että minun on aika lopettaa kokonaan. Ja on muuten tullut tehtyä töitä, että löydän jotain mistä tarttua kiinni… vaan olen siinä onnistunut. Motivaatio on tullut takaisin, vahvempana ja uhmakkaampana kuin koskaan. Nyt minun ja kauden 2022 välissä on enää yksityiselämän tuomat uudet tuulet ja haasteet, jotka varmasti ratkeavat tavalla tai toisella. Mitään ei voi tavoittaa, jos pysähtyy. Mie en pysähdy. Näen edessäni olevan hyvän, näen jatkumon sille, että minusta on vielä mihin vain, myös kilpailemaan mestaruudesta Suomen naisten snowcross- parhaimmistoa vastaan, vaikka itsellä ikää alkaa olla jo sen yli 15 vuotta enemmän kuin suurimmalla osalla kilpakumppaneista. On ollut ihana huomata, että naiset tsemppaavat toisiaan, ja erityisesti kiitos hyvistä keskusteluistamme Nooralle, joka on minun kanssa käynyt tällä kaudella läpi hyvin samanlaisia ajatuksia ja taisteluita. Helpottaa, kun on joku joka ymmärtää täysin mistä kuilusta koittaa rämpiä ylös! Olen myös äärimmäisen kiitollinen ystävilleni, perheelleni, tukijoilleni ja myös muille viestittäjille somessa, sekä koko Crane Hill Racing tiimillemme tsempeistä. On asioita, joille me ei vaan voida mitään. On olemassa huonoja päiviä, viikkoja ja varmaan vuosiakin… vaan vielä enemmän on hyviä hetkiä, onnellisia muistoja ja valoisampi tulevaisuus. Kun vaan muistaa tarttua tähän hetkeen ja tuleviin, eikä jäädä rypemään pahaan oloon. Tsemppiä kaikille kauden viimeiseen koitokseen Paljakassa tulevana viikonloppuna! Kiitos kisajärjestäjille ja kuljettajille hyvin toimineista kisapäivistä, kun korona on huohottanut niskaan. ME NÄYTETTIIN SILLE, elämän ei tarvitse loppua, kun jokainen huolehtii vastuustaan. Sydämellinen kiitos tiimimme vahvalle sponsorijoukolle!!! Lisäksi henkilökohtaisille sponsoreilleni lämmin kiitos, ilman teitä kaikkia ei olisi kelkan tela päässyt tälle kaudelle lainkaan pyörähtämään. Toivottavasti pääsemme pian liikkumaan vapaammin, ja tapaamaan toisiamme kauden ulkopuolellakin! Kesällä nähdään ainakin osaa kisaporukasta watercrosseissa. Mie aion nauttia kesän motocrossista, vesijetteilystä ja luonnosta! Toivottavasti vietän kesääni myös uuden työn merkeissä, pitäkää mulle peukkuja… XOXO Jonna Simontaival #733

Lue lisää...

Syvillä vesillä

Se on kesä menny tuhatta ja sataa ohi aivan huomaamatta moottoriurheilun parissa, vaikka onhan tässä toki vielä muutama viikko kesäistä näkymää, ennenkuin syksyn värit alkavat piirtyä maisemaan. Kesä on menny monelta osin rennosti, joutuu jopa hieman jumppaamaan aivoja, että mitä sitä onkaan tullut puuhailtua. Ihan päällimmäisenä mielessä on se, että ollaan seurattu vierestä mitä on harrastaa vesikrossia. Olen tullut lopputulemaan, että se on 1% ajamista ja 99% rassaamista, Ei sitä silloin tullut paljon ajateltua, kun itse oli vain talkoolaisena kisajärjestäjän kopissa. Toimiston ja kahvilan puolelta katsoessa sitä vapaa-ajalla lajiin käytettyä aikaa ei osannut kuvitellakaan. Olen pohtinu moniakin asioita tässä kesällä sivusta seuraajana. Mikä on se asia, joka saa kilpaurheilijan aina vain uudelleen tangon taakse? Vastoinkäymisiä tulee kaikille, toisinaan rajujakin. Itse koen henkilökohtaisesti, että se on jokin sisäinen rakennettu geeni. Kilpailuvietti. Sitä kaipaa elämäänsä jotain mitä odottaa, mihin valmistautua ja asettaa tavoitteita, ollen valmis antamaan sille kaikkensa saadakseen sen adrenaliinin ja hyvänolontunteen valloilleen. Jesse sanoi minulle, kun kyseenalaistin hänen stressinsä ja aikatauluongelmansa vesikrossin kyljessä tänä kesänä, että kun hän alkaa johonkin, ei osaa ”vain harrastaa”. Sen ottaa tosissaan ja sydämellään, on valmis luopumaan saadakseen jotain. Ja näinhän se on! Ei tarvitse kuin omaan kalenteriin katsoa. Sitä täyttää aikataulunsa itselle tärkeillä asioilla. Minulle se on urheilu ja moottorikelkkailu kilpailemisineen, moottoriurheilutapahtumat, aika puolison kanssa, sekä retkeily ystävien tai lasten kanssa. Olen valmis luopumaan monesta asiasta, jotta pääsen säännöllisesti kokemaan näiden asioiden tuomaa hyvänolontunnetta. Arvojärjestykseni on kuitenkin selvä, mikään ei mene lasten ylitse. Monesti olen omalla kohdallani miettinyt, että joko minun aikani kilpailla on takanapäin, koska olen äiti jo kolmelle. Erityisesti ajattelin asiaa pari vuotta sitten, kun perheeseemme syntyi nuorimmaiseni. Pohdin edelleen mistä repiä aikaa ja rahaa kaikelle, kun isommat lapset alkavat jo itsekin harrastaa monen moisia lajeja… Suoraa vastausta tähän ei ole. Olen todennut, että meillä on yksi elämä, jota voi elää vain päivä kerrallaan. Jotenkin ne asiat ovat aina lutviutuneet uomiinsa. Ilman että se on keneltäkään pois. Uskon vahvasti siihen, että kun vanhemmat voivat hyvin, voivat lapsetkin. Miksi lopettaisin kilpaurheilun, kun se on juuri se asia, joka saa minut kokemaan olevani elossa! Se on se, mistä saan voimaa ja virtaa jaksaa arjessa. Jaksan lähteä urheilemaan, koska minulla on tavoite. Vanhin lapsistani on jo muutaman vuoden puhunut kilpakelkkailusta. Tähän mennessä resurssini eivät ole riittäneet hankkimaan hänelle kilpakelkkaa, saa harrastella kuitenkin 120cc, ja olemme todenneet, että hän tarvitsisi kolmannen osapuolen kisoihin mukaan, joka toimisi hänen huoltajanaan. Joku voi miettiä, että miksi olen itsekäs, ja ajan itse kilpaa enkä tarjoa mahdollisuutta jo lapselleni… No, jokaisella meillä on elämässä jokin asia, joka kannattelee. Saa pysymään kasassa. Minulle se on aina ollut kelkkailu, ja koen määritteleväni itseni sen kautta. Sen jälkeen kun muutin pois pohjoisesta, jossa kelkkailu oli minulle arkipäivää, työmatkoja myöten, on kilvanajo ollut syy ajaa tuhansia kilometrejä päästäkseen lumille ajamaan. Täällä kun ei aivan jokainen talvi tarjoa sitä mahdollisuutta, että voisi omalta pihalta lähteä ajamaan. Varmasti se on jonkinlaista uskotteluakin itselle, että ansaitsen tämän asian pitää itselläni vielä kun voin. Tiedän olevani hyvä äiti lapsilleni, ja tarjoan heille paljon muuta. Olemme vanhempina asiasta keskustelleet ja todenneet, että kiire ei ole tämän lajin osalta, onhan Jessekin aloittanut kisaamisen vasta 15- vuotiaana, minä aikuisiällä. Ja mitäpä minä toisaalta kelleen selittelemään, saa olla mitä mieltä haluaa, tämä on meidän tapamme toimia tällä hetkellä. Ja voin todeta tämän hyvällä omallatunnolla. Aina se vanhemmuus ja kilpakelkkailu ei kulje käsikädessä. Harmillisesti jäi Jessen Pellon Watercrossin SM-kisa väliin, kun poikamme sairastui vakavin oirein joutuen sairaalaan päivää ennen kisoja. Tällaisissa tilanteissa luonnollisesti harmittaa, mutta rakkaimpien terveys menee aina etusijalle. Ei tulisi kisaamisestakaan mitään, jos tietää, että pieni taistelee kaikin voimin terveytensä kanssa. Elämässä tulee olla kilpaurheilusta huolimatta arvot kohdallaan, ja silti on oikeus kokea myös sitä pahaa oloa, kun on panostanut lajiin paljon, ja tilanne yllättää. Näistä pohdinnoista palaan vielä kesän kuulumisiin. Ollaan saatu nauttia vesikelkan rassaamisen ohessa yhteisestäkin ajasta. Seurattu Jessen treenejä Crane Hill Racing Ranchilla. Suuri kiitos tästä serkulleni Petelle, joka on mahdollistanut Jessen vesikrossineitsyyden menettämisen. Olemme retkeilleet luonnossa, olleet mukana Tahkon Watercosseissa, käyneet hillassa yhdessä, juhlittu ystävien häitä, mökkeilleet, ajettu Järvisydämen maisemissa Lakeland Luxperiencen jettisafarilla ja tehty yhdessä töitä kotimme eteen. Tästä kaikesta kiitollinen, joskus täytyy vain pysähtyä ymmärtääkseen, miten hyvin asiat todellisuudessa ovat. – Jonna #733 PS. Vielä ajetaan koronan vuoksi ensi kausi oma tyttönimi selässä. Seuraavaa kesää odotamme jo innolla, silloin uusintayritys ;D

Lue lisää...

Poikkeustilassa

Tovin aikaa olen suunnitellut kauden yhteenvedon kirjoittamista. Monessa hetkessä on tuntunu, että sanottavaa ja asiaa olisi niin paljon, että siitä riittäis ainaki viiteen blogitekstiin asiaa. Vaan nyt kun ajattelin, että tässä on se hetki, kun kirjoitan ne kaikki ulos, niin pää lyö tyhjää. Elämme poikkeustilassa, ja kaikki ne odotukset, suunnitelmat, tavoitteet ja tapaamiset on peruttu. Alkoipa syvistä vesistä tämä juttu… vaan tiedättekö, me selvitään tästä, jos tarpeeksi sitä haluamme. Covid-19 Covid-19 on aiheuttanut koko maailmaan tilanteen, jollaista on ehkä osattu odottaa, mutta ei täysin ole tiedetty kuinka se todellisuudessa tulee vaikuttamaan ihmisten päivittäiseen elämään. On surullista seurata, kuinka virus on jo luonut tuhoa maailmalla, ja miten hitaasti tilanteen vakavuus aukeni. Vieläkin arvuutellaan mitkä toimet ovat järkeviä viruksen leviämisen estämiseksi, ja monelta osin tuntuu, että päätökset ovat liian heppoisia. Tulee menemään kauan, että tästä tilanteesta toivutaan, ja pahin skenaario on, että talouden osalta ollaan jo liian syvällä kurassa, ellei parempia ratkaisuja aleta löytämään. Ja vaikka itsellä jopa hieman ärsyttää tilanteen luomat kliseiset iskulauseet, niin olen silti samaa mieltä, että tästä selvitään vain yhdessä. Viha on alkanut hiipiä ihmisten mieliin siinä mittakaavassa, että jokaisella tulisi nyt pysähtyä miettimään, mitä on itse tehnyt tilanteen parantamiseksi. Voimme edelleen vain vaikuttaa omaan toimintaamme. Vaikutuksia pienessä mittakaavassa Lunta ei meille Pohjois-Savoon tullut tänä talvena riittävästi, jonka vuoksi treenaaminen on jäänyt pohjoisen reissuille, muutamaan kertaan. Polte ajamaan on ollut kova, jonka vuoksi suunnitelmissa on, että kerran vielä päästäis päiväreissulle pohjoiseen ajamaan radalle, jos pääsiäisen jälkeen vielä riittää lunta. Ihan vaan kaksin Jessen kanssa, omien eväiden kera ilman huoltoasema pysähdyksiä. Syy miksi itse olen lähes neuroottinen tässä virustilanteessa on se, että meidän perheessämme on riskiryhmäläisiä. Vaikka itse olemme lähes täysin eristäytyneet, lukuun ottamatta Jessen töissä käymistä, niin emme halua myöskään riskeerata muita ihmisiä, ja mikäli pääsemme reissuun, on se meidän kahden kauan kaipaamaa laatuaikaa, johon ei aiemmin ole ollut kiireen vuoksi mahdollisuutta. No nyt ei ole enää kiire, minnekään. Meidän perheeseemme tämä tilanne on vaikuttanut melko rauhallisesti. Muutoksena on tullut se, että emme ole voineet nähdä läheisiämme, minä ja lapset käymme koulua etänä ja olemme yhtä lailla jumissa kotonamme, kuten kaikki muutkin. Positiivista tässä tilanteessa on se, että olen päässyt nauttimaan enemmän lasten seurasta ja rehellisesti sanottuna tutustumaan omiin koululaisiini huomattavasti paremmin. Olemme nauttineet päivittäin yhdessä ulkoilusta ja tutustuneet vielä paremmin oman kotikylämme luonnon kirjoon. Kotona on askarreltu, siivottu, opiskeltu, leikitty, pelailtu, urheiltu, aloitettu uusia harrastuksia ja verestetty vanhoja. Olen löytänyt lapsistani rauhan, jota olen kaivannut pitkään taloudessamme. Omat rakkaat koululaiseni ovat molemmat niin sanottuja erityistarpeisia lapsia, aktiivisuuden ja tarkkavaisuuden häiriön vuoksi. Siihen päälle vauhdikas puolitoistavuotias pitämässä äidillä silmät selässäkin. Olemme aiemmin eläneet melko hektistä ja tulenarkaa arkea koulupäivinä, mutta nyt kun lapset ovat kotona, on meillä ollut aiempaan verrattuna lähes Zen- tila suorittaa koulutehtävät. Opiskeltu omaan tahtiimme, toki pitäen kiinni siitä, että asiat tehdään aamupäivän aikana, jotta ehdimme puuhastella yhdessä myös muita juttuja. Olen ollut yllättynyt, mutta vielä enemmän ylpeä lapsistani, jotka ovat ymmärtäneet tilanteen, omaksuneet toimintamme kotona ja osoittaneet olevansa älykkäitä ja tilanteentajuisia pienokaisia. Suurin vaikeus tässä tilanteessa on ollut huoli läheisistä ympäri Suomen. Oma perheeni asuu siis pohjoisessa, Kittilässä, Ranualla ja Rovaniemellä. Heidän perussairauksiensa vuoksi olen täällä kaukana yksin murehtinut ja puinut tilannetta, toki heidän kanssaan myös keskusteltu tilanteesta. Myös tässä lähellä asuvien puolesta huoli on kova, mutta pyrimme kaikki parhaamme mukaan välttämään virusta. Todellisuushan on kuitenkin se, että elämme päivä kerrallaan ja seuraamme tilannetta. Toivottavasti myös te kaikki ystävät ja tuttavat läpi Suomen selviätte näistä poikkeusajoista ilman suurta surua. Voimia kaikille vaikeuksien keskelle, erityisesti kaikille yrittäjille, joiden tilannetta ei ole ainakaan Suomen valtion osalta onnistuttu riittävästi auttamaan. Kyllä pistää miettimään mistä se leipä jatkossa saadaan, kun kassa on pian tyhjä meidän hyvinvointivaltiollakin, kun kaikki tulevaisuuden työttömät alkavat hakemaan tukia, joita ei enää voida myöntää. Moottorit pärisemään Tilanteesta huolimatta ei tarvitse maatua neljän seinän sisälle: voimme harrastaa niitä asioita, joissa ei ole vaaraa tartuttaa muita tai saada tartuntaa. Itselle on ehdottomasti ollut urheilu tärkein selviytymisen keino, se auttaa jaksamaan ja pitämään pään kasassa. Kuntosaliharjoitukset on vaihdettu kotona erilaisiksi lihaskuntoa ylläpitäviksi treeneiksi, ja sen kylkeen juostaan ja käydään kävelyllä. Tämän lisäksi ollaan päästy käynnistämään jo crossipyörä tälle kautta. Kokeilin itsekin ensimmäistä kertaa elämässäni miltä tuntuu ajaa piikkirenkailla jäällä, ja sehän maistui! Käynnistin crossipyörän (todellisuudessa ainaki viis kertaa, ennen kuin pääsin liikkeelle, kiitos astetta haastavamman kytkimen ja omien vajaiden taitojen vuoksi), ja otin tuntumaa talven jäljiltä tasan sen 50 metriä ennen ajamista jäälle. Lahkeet tutisivat jännityksestä, kun rengas kosketti järven jäätä. Ja kas, sehän olikin helpompaa kuin osasin odottaa! Tiesin, että piikit purisivat jäähän hyvin, tehden ajamisesta vielä astetta jämäkämpää kuin maalla, mutta se, miten rengas ei käännöksissä antanut lainkaan varaa luisuun oli täysi yllätys. Päästelin vauhdin hurmassa menemään, mutta samalla päässä pyöri liiaksi jäiden petollisuus, enkä uskaltanut kovin kauas omasta rannasta yksinäni lähteä. Kokemus jäällä ajamisesta piikkirenkailla oli sellainen, että toivon ensi talvelle hyvää jäätilannetta, jotta voisimme alkaa harrastamaan tätä lajia useamminkin tässä oman kotisaaren ympäristössä. Tämän talven osalta jäätilanne on kuitenkin heikentynyt nopeasti, joten harjoittelu jäi yhteen kertaan. Nyt odotellaankin jo, että tämä pieni takatalvi väistyy ja kesä alkaa ottaa sijansa, jotta pääsemme ajamaan metsään. Myös crossimönkkärin huolto on työnalla, ja pian voidaankin nauttia moottorin pärinästä yhdessä. Suosittelen kokeilemaan muitakin pärinälajeja kelkkailun kylkeen, oppi tulee ajamalla! Odotuksia huomiselle Tällä hetkellä olen pyrkinyt siirtämään kaiken suunnittelemisen tulevaisuuteen. On kuitenkin asioita, joita odotamme kovasti, mutta todellisuudessa tiedämme, että nämä poikkeusolot tulevat kestämään vielä pitkään. Kesällä voi olla tiedossa helpotuksia, mutta suuri pelko on, että esimerkiksi suuret tapahtumat tullaan vielä rajoittamaan. Tämähän tarkoittaa sitä, että me olemme silloin yksi niistä pariskunnista, jotka tulevat siirtämään ainakin hääjuhlaa. Emme missään nimessä halua sitä tilannetta, että rakkaat läheisemme sairastuisivat juhlan vuoksi. Nyt on hetkeksi lyöty suunnitelmat jäihin ja seuraamme tilannetta toukokuulle saakka, jolloin teemme päätöksen juhlien osalta. Kutsujen piti lähteä maaliskuussa, mutta emme lähetä niitä, ennen kuin tilanne selviää. Läheisemme ovat kuitenkin tietoisia päivästä, joten siihen osaavat kaikki varautua. Meille tuleekin sitten kesällä kiire järjestää juhlat, mikäli ne päätetään pitää, mutta se olisi vain positiivinen ongelma. Odotan eniten sitä hetkeä, kun voidaan viimein kokoontua kaikkien ystävien ja perheenjäsenten kesken ja nauttia siitä mitä liian usein pidämme itsestäänselvyytenä, läheisyydestä! Kausi 2020 Kelkkakisojen osalta kausi lyötiin pakettiin samantien, kun hallitus ilmoitti, että kaikki yli 500 hengen tapahtumat on kielletty. Tuolloin iski tajuntaan, että meidän talven ajot on ajettu. Mieli mustui hetkeksi, sillä omalla kohdallani kausi jäi naurettavan lyhyeksi. Huonoa tuuria oli mukana koko talven, kun emme saaneet lunta treenaamiseen, ja omalla kohdallani kesti pitkään ennen kuin löysimme minulle kilpakelkan. Kisojen alettua loukkasin niskani heti ensimmäisessä kisassa, jonka vuoksi kauden SM- saldona ajoin vain yhden kilpailun, ja sielläkin finaalin vajaalla toimintakyvyllä. Onnekseni pääsin Ouluun kokeilemaan kansallisessa stadion snowcross- kisassa niskojeni kestävyyttä helmikuun lopulla, ja sain sieltä hyvää fiilistä mukaan roppakaupalla. Odotuksena oli päästä vielä kauden viimeiseen SM- taistoon, ja kerätä sieltä vauhtia kaudelle 2021. Tämä kisa peruttiin ja kausi oli osaltani epäonnistunut. Nyt koen tärkeimpänä kehittämisen kohteena sitä, että saisin ajotreeniä alle ensi kaudelle, sillä vauhdillisesti koen olevani podiumissa kiinni, sen näytti jo pari eräonnistumista tänä talvena. Vaan tiimissä onnistuttiin. Isolla kädellä. Sydämellinen kiitos heimopäällikkö Petri, että olet tarjonnut minulle mahdollisuuden olla osana Crane Hill Racing tiimiä. Suku on pahin, tai ainaki me ollaan. Kaikki se mitä on voitu vastavuoroisesti tarjota toisillemme, on selkeästi on toiminut, ja tiimin toiminta pyörii mukavasti jokaisen jäsenen panoksen myötä. Kiitos Mikko the manager! Kiitos tiimin huoltomiehille kaudesta! Pekka, Sami, Mika, Roni, Aleksi, Haudi ja Samu, olette korvaamattomia sankareita, kilvanajamisen mahdollistajia. Kiitos myös tiimin kaikille kuljettajille mahtavasta varikkohengestä, tuesta ja kannustuksesta. Oskari, Pieti, Otto, Luka ja Juuso, onnea kauden huikeista saavutuksista! Ensi vuonna jälleen uuteen nousuun! Kiitos kaikille tiimin rekalla vierailleille kisahengen nostattamisesta tällä kaudella! Kiitos erityisesti sinulle Jesse. Kiitos, että oman kilpailemisesi ohessa autat vielä minua kelkkani rakentelussa ja sen huoltamisessa. Kiitos että vaikeimpina hetkinäni pysyt siinä ja kestät jokaisen ailahteluni, ja mikä parasta, jaat tämän yhteisen rakkauden lajia kohtaan kanssani. Kiitän sydämestäni myös kaikkia yhteistyökumppaneitamme tänä kautena. Harmillista, että tiimin suunniteltu päätösjuhla joudutaan nyt jättämään väliin tältä erää tämän vallitsevan tilanteen vuoksi, mutta varmasti pääsemme vielä toteuttamaan juhlat myöhemmin, kun aika on oikea. Kiitos kilpasiskoilleni tuesta ja onnea menestyneille! Kiitos Veera, tiedät kyllä miksi. Kiitos Suski ja Elina hyvistä juttutuokioista varikolla ja kannustavista sanoista. Kiitos Kelkkalehti.com Jani & Pera mahdollisuudesta toimia yhtenä kirjoittajananne. Se on ollut antoisaa ja mielekästä! Kiitos koko kelkkakansalle ja kisajärjestäjille, kiitos Livesports! Ja viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, kiitos Anne, että tuet Jesseä ja minua hoitamalla meidän perheen pienokaisia ja mahdollistat meidän kilvanajon! KIITOS! Välitetään ja huolehditaan itsestämme ja toisistamme! Toivottavasti nähdään sitten kun tilanne on ohitse… epäilen, että silloin sana juhla saa täysin uuden merkityksen. Ihanaa pääsiäisen aikaa jokaiselle, luokaa uusia perinteitä ja vaalikaa vanhoja, pääsiäisherkkuja on lupa nauttia poikkeusoloissakin 😀 Ja vielä paremmin ne herkut maistuu, kun lukee samalla uusinta kelkkalehteä 2/2020… Jonna #733 Ps. Kilpurini on edelleen myynnissä! Eikun kaupoille. Nettimoto: https://www.nettimoto.com/arctic-cat/sno-pro-snowcross/2510149

Lue lisää...

Kohti kauden finaalia

Kaudelle 2020 oli kovat odotukset, kuntopuoleen tuli panostettua, mutta sitten luontoäiti päätti yllättää, eikä suonut meille riittävästi lunta tänne Kuopion suunnalle. Ajotreeni jäi heti alkuunsa vähälle, mutta luotto omiin taitoihin piti tavoitteen kirkkaana. Kauden kisoihin lähdin tarmoa täynnä, kunnes tapahtui jotain, mitä ei ole koskaan ennen käynyt ja SM- taiston osalta kausi oli siinä. Paljakassa tavoite oli kolmen parhaan joukkoon. Tavoitteeseen en kuitenkaan yltänyt, sijoitus oli alkukarsintaeristä viides ja neljäs, ja finaalista sijoitus neljänneksi. Omalla kohdallani jännitys alkoi jo pari viikkoa ennen kisoja, mutta viivalla ongelmaksi ei muodostunut liiallinen kiire, vaan pikemminkin olin nukuksissa, kun muut jo lähtivät. Tyytyväinen olen kuitenkin suoritukseen, sillä jäätyäni lähdöissä jälkeen, nousin kuitenkin takariveistä pikkuhiljaa kohti parempia sijoituksia. Vauhdillisesti en ollut Paljakassa vielä lähelläkään sitä, mihin olen yltänyt. Finaalissa sattunut niskan retkahdus olikin vakavampi, kuin aluksi ymmärsinkään. Lähdin kauden toiseen kisaviikonloppuun kuvitelmassa, että lihakset olivat jo palautuneet, mutta harmikseni huomasin heti ensimmäisessä erässä niskojen pettävän, ja sen jälkeen matkanteko olikin lähempänä hevikonserttia kuin kilvanajoa. Toisessa erässä tilanne oli jo terveyttä uhkaavaa, ja jouduin keskeyttämään kilpailun, jonka vuoksi finaali jäi ajamatta. Kävin tutkimuksissa ja magneettikuvauksissa, jotka vahvistivat niskan retkahdusvamman. Kauden kolmannet kisat peruin kokonaan, mutta sen jälkeen päätin lähteä 3 viikon ajotauon jälkeen kokeilemaan miten niskat kestävät Oulun Stadion Snowcross- kisoissa 21.-22.2.2020. Oulussa meno oli mukavaa, isot hyppyrit eivät tuntuneet lainkaan pahalta, ja pääsin nauttimaan ajamisesta. Itse kisahan ei nappiin mennyt kaaduttuani ensimmäisessä erässä, taistellessani sijasta kilpakumppanin kanssa. Toisessa erässä tulin viidenneksi, ollen suomalaisista naisista kolmanneksi nopein, huolimatta siitä, että radalla ollut pätkä tiukempaa patikkoa alkoi jo tuntua niskan kipuiluna, ja jouduin ajamaan sen osion joka kierroksella maita myöten. Oulun kisan jälkeen jäi olotila, että tätä tunnetta tarvitsen vielä lisää ennen kuin lumi sulaa. Alla on nyt tahtomattani vajaa kausi snowcrossia, ja sitä myöten ajohaluja enemmän kuin laki sallii. Lähden ajamaan Tornioon kauden viimeisen SM- kilpailun 20.-22.3.2020, toivoen, että niskat kestäisivät kaikki kolme erää. Tämän kisan lisäksi haaveissa on päästä nauttimaan vielä aurinkoisista ajokeleistä lappiin. Pieni unelma olisi myös ajaa mk- enduroa Sallassa yhden kisan verran, mutta ongelmana on, että myin enskakelkkani viime kesänä, eikä crossipelillä ole mitään asiaa sinne. Vaikka kausi menikin pieleen omien odotusten osalta, olen iloinen, että olen päässyt kuitenkin vielä ajamaan, sillä vaiva olisi voinut olla niinkin paha, etten olisi voinut enää kelkkailla lainkaan tänä talvena. Haasteita ja kasvamista Elämässähän asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia miltä ne näyttää. Henkilökohtaisesti olen tämän talven paininut myös itseni kanssa. Kuka olen, millainen olen, miksi olen ja minne menen. Kenellekään en koskaan tahdo pahaa, enkä loukata, jonka vuoksi se oma turhautuminen eri elämän osa-alueilla on ollut harmillista, mutta onneksi korjattavissa. On ollut hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitkä asiat ne tekivätkään onnelliseksi. Minulle oli kova paikka myös se, että loukkaannuin alkukaudesta, enkä sitä kyennyt näyttämään kaikessa todellisuudessaan tuolloin. Kiitän Veeraa siitä, että tulit Kemijärvellä kakkoserän jälkeen suoraan pilttuulleni minua jututtamaan, itkettiin siinä sitten yhdessä. Se oli lyhyt hetki, mutta se, että välitit osoitti, että sinulla on suuri sydän, ja auttoi minua käsittelemään asiaa heti. On ollut ihanaa saada tukea ja tsemppejä myös muilta somessa ja viesteinä, pieni asia sinulle on suuri minulle. Kilpaurheilu ja onnistuminen omissa tavoitteissaan vaatii mielestäni sen, että taustalla on asiat kunnossa myös siellä arjessa. Jos jokin osa-alue takkuilee, alkaa se näkyä väsymyksenä, turhautumisena, epäonnistumisena ja luovuttamisena. Sen enempää en halua nyt avata asiaa, mutta kaikki tämä, niin loukkaantuminen kuin mentaalinen jaksaminen, ovat vaikuttaneet omaan motivaatiooni ja tahtotilaani vahvasti. Onnekseni minulla on ollut ympärilläni ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua, kun harmitus on ollut suurimmillaan. Myös ihmissuhteiden osalta olen onnellisessa asemassa siinä, että olen löytänyt tänä kautena monta uutta ystävää ja kasvattanut piiriäni myös kilpailupuolella. Olen saanut viettää aikaa enemmän tiimin varikolla ja tutustua aidosti niihin ihmisiin siellä taustalla, kun en ole ainoastaan keskittynyt omaan ajamiseeni ja kisapäivän jännitykseen. Jännitys on ollut erilaista, kun saanut tukea omia tiimikavereita, ja olla parhaani mukaan apuna myös varikolla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan olla osana Crane Hill Racingin tarinaa. Meitä on tiimissä monenlaisia persoonia, ja on ollut hienoa huomata, että tiimihenkemme säilyy tiukan paikan tullenkin erinomaisena. Jokainen hyväksyy eri luonteenpiirteet, tuetaan toisiamme ja ollaan apuna kun tarvitaan. Aina on parannettavaa, koskaan ei voi sanoa, että kaikki olisi täydellistä, mutta keskustelemme avoimesti ja jaamme myös palautteen kisojen jälkeen kaikesta toiminnasta, kehittäen sitä seuraavaan kertaan. Ketään ei tallota jalkoihin, ei väheksytä, ei sorreta, kettuillaan kyllä senkin edestä, mutta hyvässä hengessä ja naurun vallatessa varikkorekan. Juuri se tekee meidän tiimistä ainutlaatuisen hyvän, ollaan samalla aaltopituudella, hyvässä ja pahassa. Toivon, että saamme jatkaa yhdessä tätä matkaa ja kyetään jakamaan jatkossakin myös ne vaikeat asiat, viemään eteenpäin tätä, mikä aloitettiin. Kiitos Pete, että mahdollistat tämän. Odotuksia Elämässä on niin paljon iloittavaa, odotettavaa, enkä usko, että kukaan tahtomattaan jää tulen makaamaan. Arki luo omia haasteitaan, paineitaan, ja myös niitä onnen hetkiä. Niistä onnen hetkistä puhuen, meille on tulossa suuri päivä ensi kesän päätteeksi, ja ollaan sitä hetkeä odotettu perheen sisällä jo viime kesästä saakka. Vaikka välillä on haasteet kasautuneet, on turhauduttu toisillemme, eletty hektistä arkea unohtaen ajoittain (erityisesti nyt kisakaudella) toisemme, sekä toisen huomioonottaminen ja ajauduttu aivan eri suunnille, niin se tunne mikä on ollut aina siellä taustalla ei ole kadonnut minnekään, ja on johtanut meidät siihen, että ensi talvena minun ajotakissa tuskin lukee enää tyttönimi. Melkoinen myrsky pitäis syntyä, että tämä asia jäis toteutumatta, nimittäin sellaisen elämänkoulun me ollaan viidessä vuodessa tuon hurmurin kans eletty ja kasvettu yhdessä, että aivan se haluaa minut vihille viedä, papin eteen oikein. Tai ihan jo vuodesta 2016 on tätä suunniteltu, kun Jesse polvistui ja yllätti tuolloin. Jää nähtäväksi tahdotaanko, sen me kerromme meidän lähipiirille ja tiimille 08082020. Kutsut eivät ole lähteneet vielä postiin, mutta koska budjetista puolet on menny jo näihin kisahommiin, niin ei kannata liiemmin odotellakaan. Vaikka kaikki kaverit, toverit ja kaimat sinne haluaisimmekin paikanpäälle kutsua, niin juhlitaan teidän kanssa sitten seuraavilla kelekkamessuilla, vaikka ihan muuten vain. Treenimielessä, Jonna Hot… Simontaival #733

Lue lisää...

Ikuinen jännittäjä