Kuka mie olen vai olenko mie kukhan
25.1.2018 Torstai Nyt se päivä koitti. Mie löysin tahon, joka halusi lähteä tukemaan minua kilpaurallani moottorikelkkailun parissa rakentamalla mulle nettisivut ja oman blogipohjan. Oon jo kauan tästä haaveillu monestaki eri syystä, ensinnäki koska koen, että naisten ja nuorten moottoriurheilua tulee tuoda esille enemmän, ja koska toivon, että tätä lukemalla ne tytöt ja pojat, jotka haaveilevat kilpakelkkailusta löytäisivät sen oman kipinänsä, tarvittavan tiedon sekä tahot joiden kautta harrastamisesta tulisi mahdollista. Mie koen, että on aika tuoda esille rehellisesti mitä tämä laji vaatii, ja tulenki kertomaan oman kokemukseni pohjalta mk-kilpaurheilusta ja harrastamisesta. Mitään säästelemättä. Sen vaatimasta taloudellisesta panostuksesta, oman terveyden ja fysiikan merkityksestä, sen vaatimista veroista ja tietenki myös siitä mahtavasta olosta mitä tämä laji tuo tullessaan! Mutta lisäksi tämä blogi tulee sisältämään minun elämää sen kauneudessaan että karmeudessaan, aiheita jotka on tätä päivää, mutta myös aiheita jotka on jättäneet jälkensä. Tämä on tarina kahden lapsen äidistä, joka koittaa selvitä perhe-elämän ja kilpaurheilun ristiviidakossa. Mie toivon saavani rakentavaa palautetta, sekä ideoita niistä aiheista joita te lukijat haluatte minun käsittelevän. Tästä tämä lähtee… Se joka minua ei vielä tunne, niin olen 30-vuotias (no hyvä on, ihan just kuukauen päästä täytän 31v.) nainen Lapista, tarkemmin sanottuna Kittilästä. Pikkutyttönä (3v.) muutettiin Ranualta Kolariin ja sieltä Äkäslompoloon, jossa kävin mm. esikoulun. Kuitenki lähes koko ikäni asunu Kittilässä, jonne muutimma ko menin ekaluokalle. Nyt on menny kolme vuotta siitä ku muutin savonmualle Kuopijjoon. En tiiä itekkää ihan varmasti että miksi… (vitsivitsi) Tuolloin elämäntilanne ohjasi itselle tärkeiden kavereiden ja sukulaisten houkuttelemana vaihtamaan paikkakuntaa. Ja satuinpa samana keväänä myös tutustumaan nykyiseen puolisooni, mk- PRO kilpakuljettajaan Hottisen Jesseen, jonka myötä tuo päätös muuttaa tuntu enemmän ku oikealta. Minun mukana tuli hottiksen perheeseen myös nyt jo 6-vuotias poikani ja 5-vuotias tyttöseni, jotka on minun elämäni suunnannäyttäjiä ja eteenpäin ohjaajia. Ja tänne met jäimmä, oma koti valmistu Maaningalle toukokuussa 2017. Mutta vaikka tyttö voi lähteä lapista niin lappi ei lähde tytöstä. Koti on siellä missä sydän on vai miten se meni. Onneksi minun äiti asuu siellä edelleen, niin sinne mie menen niin useasti ko hyvinki on mahdollista. Niin joo ja tet jotka minut jo tunnetta, niin toivottavasti täältä löytyy teillekki paljon sitä positiivisuutta, jota mie haluan välittää, ja myös ajatuksia niihin vaikeampiin asioihin. Meillä jokaisella on oma tarina kerrottavaksi, ja no, täällä kerron minun. Tai ainaki pätkiä siitä. Mitä tulee kilpaurheiluun, niin en miekää mikään veteraani ole sillä saralla (vielä), mutta taasen moottorikelkkailusta puhuttaessa voin todeta että mie olen ollu monessa mukana. Tässäpä vähä tarinaa siitä ko se alko ihan tähän päivään asti… Mie olin ihan semmonen perus takamettien tyttö. Liikunnallinen tapaus, joka yläasteella ja lukiossa keskitty lumilautailuun ja lasketteluun. Kävin Levin Alppikoulun lukion yhteydessä, ja sieltä yo-papereiden lisäksi tuli hiihdonopettajan paperit ja aimo annos kokemusta alppilajeista. Kuitenki minua oli aina kiehtonu kaikki moottorivehkeet. Olin semmonen poikatyttö, joka sai kiksit kakstahin hajusta (ja saan muuten vieläki). Kesäsin mopot ja talvisin kelkat kiinnosti. Mutta. Mulla ei ollu semmosta mahdollisuutta tuolloin, että olisin päässy ajamaan aina ko haluan. Ei. Mie lainasin yläasteella isäpuolen veljeltä kelkkaa silloin tällöin, ja kävin ajamassa Kallon kylällä Syväjärven jäällä ko paraski hurjapää. Lauloin kypärän sisällä ”… hän syntynyt on vauhti kallossaan, hei hei hei ja bensaa suonissaan…” samalla ko toivoin ettei se kelkka kaatuis tasasella jäällä. Mopoilla sain ajaa kesässä ehkä kaks kertaa ko oikein kauniisti serkuilta pyysin, isoveli ei olis omaa Honda Monkeyaan antanu etes unissaan mulle ajoon. Ala-asteella olin jo erittäin kiinnostunu kelkkailusta, sillon oli vielä meilläpäin joka vuosi kelkkakunkut. Enhän mie niitä monesti päässy kattomaan, mutta sitäki enemmän niistä puhuin, ja jos joltaki tutulta kysyy, niin voi varmaan kertoa että mie tyttö se en ollu helpolla hiljaa. No sitte mie jossain vaiheessa sain ikää sen verran että pääsin ajamaan reiteilläki. Ja kesän ajoja varten ajoin 18-kesäisenä moottoripyöräkortin. Eka kelkka jokapäiväseen käyttöön oli semmonen Arctic Cat F6 vm. 2005. Mie olin aina poikien mukana millon missäki sitä kaivamassa ylös. Mutta tiiättäkö että koko Kittilän kylä tiesi missä mie ajoin. Mulla oli siinä kylän poikien mukaan tehoja enempi ko sallittua, mutta itehän tiesin sen olevan vaan pienempi äänenvaimennin. Sillä mie leikin ja opettelin hyppimään joenpenkereiltä. Tuolloin lähdin mukaan Kittilän Moottorikerho Ry:n toimintaan. Aluksi kävin Naisjaoston mukana kelkkasafareilla pitkin Suomen reitistöjä. Yleensä lähimmä Kittilästä ja ajoimma vähintään viitenä päivänä yöpyen eri majoituksissa matkan varrella. Siellä sitä oppi paljon. Tyvärien kans (ikäjakauma 18-60v.) koimma monenmoisia vastoinkäymisiä mutta akkavoimalla selvisimmä. Sitte aloin olla mukana vesicrossien järjestelyissä. Kioskissa ja kilpailutoimistossa. Pian jo olinki hallituksen jäsen ja hoidin kerhon tiedotusta. No net ekat Levi SnowX- kisat mie istuin kilpailutoimistossa ja katoin ko muut ajoi. Mulla oikein ärsytti ko en ollu uskaltanu mennä itse ajamaan. Mutta siellä joku pakkasen puraisu iski ja päätin että seuraavana vuonna mieki olen viivalla! Ostin seuraavalle talvelle semmosen Lynxin E-TECin vm. 2010, joka oli ihan tehdasasussaan, safarifirman hyvin kuluttama valioyksilö. Ajoin välillä KiMKin ylläpitämällä snowcross-radalla ja työmatkatki kuljin Kittilästä Leville kelkalla. Sitte tuli se huhtikuun päivä ko oli minun elämäni ekat kisat. Vuosi oli 2014. Sijoitus 5/5 ja hymy ko voittajalla. Siitä se kisaaminen lähti. Tosin seuraavanaki vuonna ajoin vain yhdet kisat. Mutta niihin olin valmistautunu ajamalla varmaan sen viis kertaa viikossa KiMKin radalla. Minun Lynxi hajosi just ennen vuoden 2015 Levin crosseja, mutta minun uusi tuttavani Hottisen Jesse tarjosi että saisin ajaa hänen Arctic Catillaan nuo kisat. Siis oikealla kilpurilla jollaisella en ollu koskaan ennen ajanu. Mutta niin mie vaan kylmiltä hyppäsin kelkan selkään ja sijoituin elämäni toisessa snowcross-kisassa kolmanneksi. Ennen minua Norjan hurja Malene ja silloinen suomenmestari Sjöberg. Mulla oli kuitenki aina ollu takaraivossa se halu päästä kokeilemaan mk-enduroa ja sprinttejä, ja Jessen tavattuani mulle tarjoutui mahdollisuus päästä kokeilemaan hänen mukanaan noita lajeja. Vuonna 2016 ajoinki sitte elämäni ensimmäisen täyden kilpakauden. Huoltomiehenä kisoissa toimi täysin korvaamaton Hottisen Pekka, joka omalla vapaa ajallaan toimi meille molemmille huoltomiehenä jokaisissa kisoissa. Yhdet snowcrossit kävin kauden alussa sijoittuen jälleen kolmanneksi, mutta sitte keskityin sprintteihin ja enskaan. Ensimmäisen kilpakauden tuloksena oli ladyt- luokassa mk-enduron SM 4. sekä lajin arvostetuimmasta enskakisasta, Giantista toinen sija ja EM 2.- mitali, ja lisäksi mk- sprintin SM 4. Ensimmäisen kauden jälkeen totesin, että laji koukuttaa ja päätin, että jatkan kaudelle 2017. Tässä välissä oli hyvä aloittaa yhteistyökumppaneiden hankkiminen, sillä yksi kokonaan ajettu kausi taustalla toi valttikortin neuvotteluihin. Kausi 2017 starttasikin hienosti, ja kauden tavoite kirkastaa mitalit toteutui. Tuloksena mk-enduron SM 3./EM 3., mk- cross country SM 2., mk- sprint SM 4. Kaudella 2017 kisaamistani tukemassa oli Jessen ja Pekan lisäksi Anttisen Karppi, siis Karppisen Antti, joka on nyt virallisesti asetettu minun personal huoltomiäheksi loppuelämäkseen. Sen mie vielä tähän lisään, että oon äärimmäisen kiitollinen jokaiselle yritykselle, joka on lähteny tukemaan niin aikaisempina vuosina, kuin nyt tulevana kautena kilpauraani, sillä ilman tukijoita, ei meikäläisen tarttis lähtöviivalle asettua! Kisakausi 2018 on juuri starttaamassa, aloittaen Cross Countryn SM- kilpailusta. Treenikilometrejä on tälle kaudelle saatu hyvin alle, tosin vuoden alun sairastelu on hieman vaatinu veroaan. Nyt kuitenki salitreeni sujuu ja kelkan päällä vietetään kaikki vapaa-aika. Kiitokset personal rainerilleni Pasille ja Easy Fit Siilinjärven Ristolle, että saliohjelmat tuottaa tulosta! Tulevaa kautta varjostaa selkeä naisten luokan kilpailijakato. Sairastapaukset ja lajinvaihdokset ovat vieneet veronsa ainakin enduro- kaudesta, ja mietinkin tällä hetkellä myös omaa panostani enduroon. Totuus on, että jotta lajissa pääsee nauttimaan menestyksestä, vaatii se sen, että viivalla on paljon haastajia. Tällä hetkellä naisia ei näytä liiaksi osallistuvan, joten kisojen vaatiman taloudellisenkin satsauksen vuoksi tulee kauden ajot ratkeamaan melkolailla viime hetkillä, kun näkee osallistujalistat. Kuitenkin totean, että vaikka päätös lopulta olisi ajaa kaikki enduro-kisat, niin sinne lähden haastamaan nimenomaan itseäni, vaikka sitten olisin välillä se ainoa ajava nainen. Tätä kautta varten on panostettu ja vauhti on kasvanut selkeästi edellisvuoteen verrattuna. Mikäli terveys ja kalusto pysyy kunnossa, niin halu ajaa on kova, joten voi olla, että muutama snowcross- kisakin tulee olemaan tämän kauden kalenterissa… Aika näyttää, kisa kerrallaan eteenpäin! KIITOS MAINOSTOIMISTO LEGENDA JA HURJA SOLUTIONS UPEASTA NETTISIVUJEN TOTEUTUKSESTA!
Lue lisää...#arctic cat #finland #kelkkakuume #kilpaurheilu #kittilä #kuopio #lapintyttö #moottorikelkkailu #moottoriurheilu #suomi #uusi blogi
