Haastaja

20.2.2018 Tiistai Mie olin just vaipumassa epätoivoon. Ihan siinä reunalla jo mietin, että heitänkö tämän kauden osalta pillit pussiin, ja totean, jotta eihän minun ajotaidoilla ole mitään merkitystä nyt, kun naisten osalta on iskeny tälle vuodelle kato mk-enduron osalta. Sitte mie ajattelin, että kirjoittaisin ajatuksiani aiheesta, ja satuin lukaisemaan kaverini Peipon tekstin. Laura oli onnistunu kirjoittamaan kyllä kaikki ne minun läpikäymät ajatukset tekstiinsä, joten lukaiskaapa, ajatuksella: https://www.laurapeippo.fi/mina-olen-paras/ Luettuasi Peipon tekstin, on hyvä jatkaa tästä… Viime keväänä vetäsin kauden parhaan saavutukseni, kilpailemalla ihanaa ystävääni Hurja- Hannaa vastaan CC- kisoissa, ja siellä vauhti olis riittäny SM- kultaan, mutta menopeli vaati omansa, ja ainoana naisena jouduin pysähtymään tankkaamaan, kuitenkin saavuttaen vielä voittajan lähellä maalisuoraa. Sijoitus SM 2. Se jäi minua kaivelemaan, mutta koska se on se moottoriurheilun henki, ja jokainen tekee valintansa niin menopeliensä kuin tiimityöskentelynsä osalta, joten Hanna voitti ansaitusti SM- kultaa. Päätin silloin, että seuraavaan kauteen isken kaiken panokseni. Hankin kaiken mahdollisen tuen, jotta sain fysiikkani kuntoon, ja aloitin tämän kauden ajotreenit sillä ajatuksella, että tällä kaudella haastan nuo kokeneet konkarit oikein kunnolla. Oli mahtava huomata, että ajo kulkee, ja se oman mukavuusalueen ylittäminen tuntui aivan huikealta. Välillä pelottanu ja hampaat irvessä puristanu tankoa, jotta miehän per**** ajan vaikka ympäri menis. Sitte koitti se harmaa päivä, kun kuulin, että sairastapaukset on vieny naiskuskeja välivuodeksi pois kisarintamalta. Muutama vaihtoi lajia, ja muutama halusi keskittyä vuosien kilpauran jälkeen ansaitusti muihin juttuihin. Kuitenki siellä muutama uusi rohkea nosti päätään, jotka ilmaisi halunsa lähteä haastamaan itseään ja kokeilemaan mihin vauhti riittää. Aivan niinku mieki. Nyt ensimmäisiin enskoihin on ilmoittautunu minun lisäksi 2 muuta naista. Sprinteissä meitä oli 4 naista. WAU! Se on toki vähän viime vuoteen verrattuna, kun joka kisassa oli se 6-10 naista, mutta tämä kuuluu lajiin, että välillä on hiljaisempia vuosia. Aiemmin ajelin crosseja, ja viivalla oli max. 4-6 naista, nyt siellä on jopa 10-15 viivalla joka startissa. Me, jotka tänä vuonna pääsemme kisaamaan, emme ehkä ole siellä ensi vuonna, mutta varmasti joku muu jälleen on. Kuitenkin totean, että olisiko tässä kisajärjestäjillä ja SMK:lla paikkaa miettiä miten naisten kisaamista voisi herätellä? Itse en taloudellisesti voisi edes ajaa kilpaa ilman tukijoitani, sillä jo pelkkä osallistumismaksu jokaiseen kisaan on haaste, kun jo pelkkä kalusto vie kaiken ylimääräisen mitä tienaa. Snowcrosseihin ajattelin lähteväni täksi kaudeksi ihan vain siksi, että kulut ovat siellä paljon halvemmat, mutta sitten taas kun perheessämme on kaksi kilpakuljettajaa, niin tulisi kalliiksi kulkea kahden eri lajin kisoja viikonloppuisin. Ehkä ensi vuonna ajetaan molemmat snowcrossia… koskaan ei voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan =) Nyt kuitenkin tyytyväisenä keskitymme omaan lajiimme, ja itse odotan kauden 2018 SM- tuloksia innolla! Puskissa huudellaan, kuinka mie ihan turhaan lähden kisaamaan, kun eihän sillä minun sijoituksella ole mitään arvoa. Lehdessä hehkutettiin, kuinka Jonna ajoi kovempaa ku äijät naisten luokan tuplavoittoon SM-sprinteissä, ja toisaalla naurettiin räkäsesti, että toivottavasti Jonna ei liikaa hehkuttele saavutustaan, kun viivallahan oli vain neljä naista. No piruvie hehkutan! Se oli minun vuoro nyt voittaa Kajaanissa! Silloin kun on syytä olla tyytyväinen ja ylpeä omasta saavutuksestaan, kuuluu huutaa lujaa! Tytöt ajoi lujaa, ja jouduin tekemään töitä saavuttaakseni sen, mitä saavutin. Eihän kukaan muu usko että mie pärjäisin sitte, kun on viivalla kokeneempia, mutta mie uskon itseeni ja se riittää. Tämän lajin luonne on se, että yhtenä päivänä voit olla mestari ja toisena päivänä kisan viimeinen. Aina ei ajo kulje tai kalusto pettää, mutta uskomalla itseensä ja siihen että kaikki on mahdollista, voi saavuttaa paljon! Ja jos tätä nyt lukee joku tyttö, joka haluaa enduro- kisoihin kokeilemaan, niin mie olen siellä sinua opastamassa myös tänä kautena! Annan neuvoja, vinkkejä ja opastusta lajin saloihin, ja totean, että luota itseesi ja ota ensimmäinen askel! Oma vauhti riittää, ja kokemusta tulee lähtemällä sinne reitin varrelle ajamaan! Tiedä vaikka olisit tänä vuonna SM- enduron 1.! Ei me ”kokeneet kilpakuskit” edes tiedetä millaisia helmiä tuolla Suomen metsissä kaahailee… Ei ne tienny minustakaan ennenko uskoin itseeni ja ilmoittauduin kisaamaan B-) Kaikille teille kilpasiskoille, jotka ette tänä vuonna ole viivalla, toivon voimia selättää vastoinkäymiset, tiedän sen hirmuisen janon ajamaan, ja kuinka raskasta on kun ei vaan voi. Ensi vuonna on jälleen uusi kisakausi, ja toivotaan, että viivalla on silloin uusia ja vanhoja haastajia! Omistan tämän kauden tytöt teille! ♥ Jonna #733 PS. Onnea syntymäpäivänäsi maailman sydämellisimmälle ihmiselle, omalle pikkusiskolleni Katille! Jonna Simontaival #733 Instagram jon_n4 Snapchat jon-n4 Facebook @jonnasimontaival733

Lue lisää...

#blogi #haastaja #kilpaurheilu #mk- cross country #mk- enduro #mk- sprint #moottorikelkkailu #moottoriurheilu #naisetmoottoriurheilussa #olenparas #uskoitseesi #voittaja

Ystävyys ei maksa mitään, mutta antaa paljon

14.2.2018 Keskiviikko, Ystävänpäivä Näin ystävänpäivänä on ihana pysähtyä miettimään niitä ihmisiä, jotka ovat tässä elämässä täysin korvaamattomia. Ystävyys tuo sisältöä kaikelle sille mitä me ollaan. Mie koen, että aito ystävyys on asennekysymys, se kantaa läpi kivisemmänkin polun, ei aika, välimatkat, eikä mikään sitä riko, mikäli osaa ja ymmärtää sitä arvostaa. Meidän moottorikelkkailijoiden keskuudessa ystävyyssuhteita solmitaan helposti. Ollaan yhteisen tekemisen äärellä, ja puhuttavaa riittää aina. Sen olen huomannut, että uusia kasvoja ei arastella, vaan heti ollaan valmiina tarjoamaan apua ja asiantuntemusta. Se on tämän lajin parhaita puolia, että reitillä ajetaan kilpaa ja haastetaan toisiamme, mutta varikolla paiskataan kättä, halataan ja onnitellaan. Kisojen ulkopuolella treenataan yhdessä, ja autetaan tilanteessa kuin tilanteessa. Vähintä mihin ihmissushteissa voi itse vaikuttaa on aina puhua asioista suoraan, niin mie teen, useimmiten se on hyvä asia ja toisinaan otan vastaan mitä siitä seuraa. Se minua harmittaa, että olen maailman huonoin yhteydenpitäjä. Siis ihan oikeasti. Mulla on aivan ihanat, rakkaat ja läheiset välit omaan perheeseeni ja ystäviini pohjoisessa, mutta me ei soitella ku hyvällä tuurilla kerran kuussa ja tämäkään ei ihan pidä paikkaansa. Isoveli ja äiti välillä soittaa, vaan tiiättäkö, en mie välttämättä pääse heti vastaamaan ja sitte unohdan soittaa takaisin. – Johan mie somessa näin että net on hengissä. Mutta kun me nähdään kasvokkain, me ollaan kuin eilen ois nähty ja saadaan kyllä hetkessä taas tilanne ajantasalle. Mie haluaisin olla parempi yhteydenpitäjä. Haluaisin olla niinku monet muut, soitella ja viestitellä ja osoittaa sitä ystävyyttä myös etäisyyden päästä, kertoen kuinka välitän. Vaan ei, mie olen mie, ja minun ystävät on minut oppinu tuntemaan ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Semmosta se ystävyys on parhaimmillaan. Saa olla mikä on. Kilpaurheilun puolella olen saanut aivan mahtavia kokemuksia ja ihania uusia ystäviä, mutta myös kokenut sen oman karmaisevimman kisakokemukseni. Se on se surullisen kuuluisa snowcross- kisa 2015, kun yksi minun parhaista treenikavereista, saman kylän tyttö Niina, joutui onnettomuuteen, jossa olin myös osallisena. Kilpailutilanne, jossa meikäläinen ei voinut tehdä yhtään mitään, kun ison hyppyrin jälkeen Niina törmäsi vastapattiin ja putosi suoraan kelkkani eteen, ja loukkaantui vakavasti. Se, kun oma ystävä loukkaantuu, saa miettimään onko tämä laji sen arvoista. Niinan kanssa asia myöhemmin yhdessä käsiteltiin, ja todettiin ettei tilanteessa olisi kukaan ehtinyt tehdä mitään, kun kaksi kelkkaa ajaa aivan peräkanaa, ja että valitettavasti nämä tilanteet ovat lajin tuoma varjopuoli, johon jokainen kilpakuljettaja joutuu varautumaan. Moiset tilanteet jättävät kuitenkin jälkensä, ja tämän tapaturman jälkeen huoli oli kova, ja Niinan kanssa alkuun viestiteltiin voinnista, kun hän oli sairaalassa. Jälkeenpäin asioista keskusteltiin kasvotusten, ja Niina kertoi kuinka olisi toivonut minun pitäneen paremmin yhteyttä häneen tapaturman jälkeisinä kuukausina. Se keskustelu sai minut heräämään siihen, että omien vaikeuksien ja huolien keskellä tulee muistaa, että joskus on osattava ottaa vastuuta siitä hetkestä, ja opetella tapoja, jotka ei itseltä tule luonnostaan. Toivon Niinalle kaikkea hyvää, me nähdään lajin tiimoissa =) AIVAN IHANAA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE <3 Pysykää aitoina! Olette ajatuksissa, Elämässä kulkemaan joutuu eri teitä, eroon ei se kuitenkaan voisi viedä meitä. Joskus sattumalta tiemme yhteen johtaa, elämän pitkillä reiteillä, ystävät toisensa kohtaa. With love, Jonna #733

Lue lisää...

#moottoriurheilu #ystävyys #ystävänpäivä

Kisakauden avaus 2018

12.2.2018 Maanantai Niin sitä olis takana oman kisakauden avaus! Edeltävä viikonloppu vietettiin Kajaanissa SM- Sprinttien merkeissä. Tänä vuonna sprintit ratkaistaan kolmen osakilpailun muodossa, joissa jokaisesta ajetusta erästä saadaan SM- pisteet (ladyt- luokassa 2 erää/ per kisa), ja huonoimman erän pisteet vähennetään viimeisen osakilpailun jälkeen. Nyt siis takana kaksi osakilpailua, ja suomenmestaruus ratkaistaan Pikku- Syötteellä 7.huhtikuuta. Tässä välissä ehdin siis vielä ajamaan kauden 2018 SM- endurot, sekä mahdollisesti EM- Giantin, mikäli sinne saan yhteistyökumppaneita minua tukemaan. Molemmat viime viikonlopun sprintit ajettiin Kajaanissa, kun Iisalmen osakilpailu oli jouduttu perumaan. Perjantaina saatiin kelkat kasaan ja pakattua valmiiksi. Kisoja edeltävänä yönä ei meinannu uni saavuttaa ollenkaan, ja levottoman yön jälkeen kisapäivä tuntui raskaalta. Ensimmäiseen erään lähtiessä jännitys tuntui vievän voimat käsistä, mutta kun pääsi ensimmäisen kerran lähdössä iskemään kaasun pohjaan, niin kaikki se jännitys unohtui. Sitä keskittyi vaan saamaan puhtaan ja virheettömän ensimmäisen suorituksen, jotta näkis mihin sijoitukseen sellainen tarkka ajo riittäisi. Ja sehän riitti hyvinkin, ja ajoin ykköseksi ensimmäisessä erässä 14,5 sek turvin. Toiseen erään jännityskin jo hieman helpotti, ja päätin ajaa varmanpäälle, jotta sijoitus säilyisi. Erä lähti hyvin käyntiin, ja ensimmäisen erän jäljiltä syntynyt patikko tuntui mahtavalta. Rata oli erittäin mieluinen, paras ajamistani sprinttiradoista, sillä lauantain aikana se ei kulunut jäätikölle. Into kuitenkin hieman kostautui matkalla, ja ajoin pariin otteeseen mutkissa vallien päälle, kun en saanut vauhtia pois ennen tiukkoja kurveja. Minulle vaihdettiin tammikuussa alle Jessen vanha 41mm telamatto, joka on toki minun voimille melkoisen raskas kääntää sprinttiajossa. Toisesta erästä kuitenkin jälleen ykköseksi 4 sek turvin. Kokonaistuloksessa lauantain kisoissa siis varma ykkössija 18,4 sek erolla kakkoseen. Päästiin hyvillä mielin kotimatkalle, kun Jessekin kovasta kuumeesta huolimatta sijoittui toiseksi PRO- luokassa. Sunnuntaina lähdettiin hieman paremmin nukutun yön jälkeen jälleen kohti Kajaania. Oli mukava huomata, että se pahin kisajännitys oli edellisenä päivänä ohitettu, ja mielikin alkoi jälleen olla kirkkaana omille tavoitteille. Lähdettiin jälleen tutustumaan rataan jalkaisin. Lauantaille rata oli käännetty vastakkaiseen suuntaan, ja tamppari oli käynyt vetämässä edellisen päivän pahimmat kuopat suoriksi. Ensimmäiseen erään jälleen kelkka lämpimäksi pukilla ja pari kierrosta harjoitusradalla, ja siitä viivalle starttaamaan. Rata tuntui toisinpäin ajettuna paljon raskaammalta, ja vaativammalta, mutta ensimmäisen erän tuloksena silti 18 sekunnin pohja-aika ja ykköseksi. Edellisen päivän vastakkaiset patikot tulivat nopeasti esille, vaikka yö olikin tampparin jäljen hyvin kovettanut. Koin, että radan suunnan vaihdos ei toiminut, sillä edellisen päivän jarrupatit olivat jäätyneet pohjalle koviksi, eikä ajo tuntunut yhtä hyvältä kuin edellisenä päivänä. Kuitenkin rata oli samanlainen kaikille, joten mitä tuota turhia mutisemaan, eikun ajoa! Juuri kun olin lähdössä toisen erän lähtöön, huomasin lämmityspukilta lähdettyäni, että kelkka ei pelaa ja häiriövalo syttyi. Onneksi huolto toimi mainiosti, ja Pekka sai parissa minuutissa irroitettua toisen pakoaukon säätimen, josta oli katkennut vaijeri, ja päätti lähettää minut kokeilemaan pääsenkö maaliin asti. Siellä olivat haastelleet josko jään matkanvarrelle, mutta pääsin onnekseni maaliin saakka myös toisessa erässä, ja sain kerättyä SM- pisteet myös tästä. Matkan varrella mutkista lähtiessä tuntui, että kelkka tukehtuu ja booaa itsensä sammuksiin, mutta tarpeeksi kaasua, ja katti alkoi taas laulaa. Tuo oikenemisen vaatima aika jokaisen mutkan jälkeen sai sekunnit kulumaan, ja ylivarovainen ajo johti siihen, että toisessa erässä aika riitti kakkoseksi, häviten 4 sek ykkösajalle, näin ollen kakkossijan SM- pisteet tästä erästä. Lopputuloksessa kuitenkin hyvän ensimmäisen erän jälkeen ykkössija myös sunnuntaina! Huhtikuun sprinttiin lähden siis omien laskelmieni mukaan 11 SM- pisteen erolla kakkoseen. Tämä tarkoittaa, että kaikki on vielä mahdollista, ja voidaan jännittää SM- sijoitusta viimeiseen erään saakka! Kiitos kisajärjestäjille hienoista puitteista Kajaanissa! Toivottavasti ensi vuonna ajetaan uudelleen! Kiitos yhteistyökumppaneille, Grano Koneurakointi Lohkoi K-Rauta Naumanen Mainostoimisto Legenda Hurja Solutions Kone ja Tarvike M.Leppänen Duell Easy Fit Siilinjärvi Team Arctic Cat Finland Kyäni Eco-Seri

Lue lisää...

#733 #kiitos #kisakausi #ladyt #moottoriurheilu #voittokotiin #yhteistyökumppanit

Kisakauteen valmistautumista ja vaatimuksia

29.1.2018 Maanantai Ens sunnuntaina 4.2.2018 se sitten taas alkaa, kisakausi. Tähän kauteen valmistautuminen alkoi jo edellisen päätyttyä viime keväänä. Kyllähän sitä kävi mielessä monta kertaa, että onko tulevaa kautta edes mahdollista ajaa, kysymysmerkkejä tähän oli useita: talous, lastenhoitajat kisapäiville, oma terveys, kelkan kunto, aika, työt… mutta siitä ne kuviot lähti järjestymään. Sitä en sano, että ne vieläkään olis sillä tasolla, että tämä olis kannattavaa, saati edes järkevää, mutta oma pääkoppa kaipaa tätä jo niin paljon, että vaihtoehtoa en näe edessäni. Olen kuullut monenmoisia keskusteluita siitä, että moottorikelkkailu ei olis urheilulaji, tai että se ei vaadi paljoa muuta kuin rahaa, jotta pärjää. No mie olen tästä vahvasti eri mieltä. Ja uskon, että jokainen, joka on joskus ajanut kelkalla enemmänkin tai kilpaillut mk-lajeissa, tietää mitä tämä laji tosissaan vaatii. Nyt mie avaan tätä vaatimusten listaa ja totean samalla, että mitä se vaatii minulta ei ole lähelläkään sitä tasoa mitä se vaatii PRO- kuljettajilta: Ensinnäkin, tämä laji vaatii tahtoa, sisua ja intohimoa. Tähän lajiin ei pääse sisälle, ellei siihen ole sellaista vatsanpohjia kutkuttelevaa kipinää. Mie ite koen, että rakkaus lajiin kantaa läpi tiheimmänki puuston (on kokeiltu), ja yli syvimpien luminietosten (niinno… :’D ). On päiviä, kun ei varmasti kiinnostais rassata hallilla tuntitolkulla, mutta onhan nämä vehkeet semmosia rakkaita romuja, ja sitä tekee kaikkensa, jotta pääsee ajamaan. Kun puhun tuosta halliajasta, niin kellossa ei aina riitä viisarit. Se tuntien määrä hallilla on usein enemmän kuin mitä on sitä varsinaista ajoaikaa. Minun kauteen valmistautuminen alkaa sillä, että mietin seuraavan kauden tavoitteet valmiiksi. Mitä mie haluan. No mie haluan parantaa suoritustani joka kaudella. Ja sitte ko mie joskus pääsen ihan huipulle, niin tavoitteena on pysyä siellä ja haastaa itsensä vaikka ikää tulee. Mie treenaan läpi vuoden. Moottorikelkkailu kilpailumuotona vaatii jokaisen lajinsa (enduro, sprint, cc, snowcross, watercross…) kohdalla hyvää peruskuntoa ja lihasvoimaa. Itse juoksen, hiihdän ja käyn salilla. Aiemmin pelasin myös jääkiekkoa, joka toi sopivaa räjähtävyyttä ja nopeaa reaktiokykyä myös ajamiseen, mutta se valitettavasti jäi paikkakunnan muutoksen myötä. Käyn vähintään kolmesti viikossa salilla ja siihen 2-3 aerobiset treenit päälle. Itselläni on yhteistyökumppanina Easy Fit Siilinjärvi, jossa oma persönal rainerini Pasi Kuosmanen (PK- Treenit) on tehnyt minulle treeniohjelman ja neuvonut myös ravitsemuksessa, ja olen äärimmäisen kiitollinen heidän asettamastaan panoksesta minuun ja Jesseen. Tämän kaiken lisäksi lajitreeni on ehdotonta, ja kilometrejä kertyy kelkan mittariin kauden aikana tuhansia. Snowcross ja Sprint esimerkiksi vaativat lyhytkestoista vahvaa suoritusta kisoissa, mutta suurin työ tehdään kisojen ulkopuolella, sillä rata-ajo vaatii kilpaurheilijan fysiikkaa. Mk- enduro taasen vaatii, että kykenet ajamaan yhtäjaksoisesti koko kilpailun (keskimäärin 130km/<2>h/kisa) niin lujaa kuin kroppa kestää, sykkeiden ollessa koko ajan lähes maksimia. Puhumattakaan legendaarisesta Kemijärven GIANT:sta, jossa kahteen päivään ajetaan yhteensä 500km. Cross Country on taas oma lajinsa, jossa laitetaan kerralla testiin kaikki. Kuin ajaisit snowcrossia 1-2 tuntia (luokasta riippuen) putkeen. Tässä lajissa antaa kaikkensa, ja kunto ratkaisee. Kilpaa ajaminen vaatii oman fysiikan ja terveyden lisäksi myös paljon muuta. Taloudellinen panos on valtava, ja helposti verrattavissa kilparatsastukseen, ralliin jne. Ensinnäkin monet hankkivat joka kaudelle uuden kelkan (itse ajan edelleen samalla, jonka ostin 2015), ja kelkat ei välttämättä ole suoraan kilpureita, vaan niitä joutuu hieman modifoimaan ja rakentelemaan, jotta kestävät kilvanajossa. Pakolliset varusteet maksavat paljon. Kypärä, polvisuojat, rintapanssari, niskatuki, ajokengät ja ajopuku < > 3000 €. Onneksi useimmat näistä toimii vähintään sen kaksi kautta. Ennen kautta on hankittava sporttiturva- vakuuutus, kelkan on oltava liikennevakuutuksen piirissä ja useimmilla siihen vielä kaluston vakuutukset, jotka eivät todella ole sieltä edullisimmasta päästä. Kelkat ei kulje paikasta toiseen henkilöauton katolla (paitsi Youtube- kansa voi olla erimieltä 😀 ), vaan kalustosta on löydyttävä oma tai kaverin MB-Sprintteri tahi kärry, meidän tapauksessa molemmat, kun 2-3 kelkkaa kulkee mukana aina. Mulle riittää yks, mutta PRO- luokassa useimmilla on se kaksi kelkkaa. Jokaisessa kisassa on oma osallistumismaksunsa, joka on lajista riippuen 50-140 euroa per kisa. Tähän lisätään bensa- ja öljykulut, jotka esimerkiksi endurossa huitelee siellä n. 130-180€/kisa, kelikin tähän vaikuttaa. Niin ja kisojahan on yleensä lajista riippuen tammi-toukokuu välisenä aikana joka viikonloppu. Omat lajini, mk- enduro/ sprint/ cc vaativat yleensä helmi-maaliskuun sekä huhtikuun alun viikonloput, yhteensä kaudella 2018 on kisoja kalenterissani 8+ mahdolliset snowcrossit. Moottorikelkkojen varaosia kuluu ku karkkia lauantaisin, ja joka kisan jälkeen löytyy joko perushuollolle omat kulunsa, taikka täyskatastrofi, niinku vaikka yhdellä minun hyvällä ystävällä lähes joka kisan jälkeen, jonka nimeä en mainitse, mutta tunnistakoon itsensä 😀 Jokaiseen kisaan syntyy matka- ja majoituskuluja, sillä kisoja järjestetään ympäri Suomen. Monesti pääsee päiväreissuna käymään, mutta kauimmaiset kisat vaativat mökki- tai hotellimajoituksen, sillä aamut kisa-alueella alkavat aikaisin, ja jokainen kuljettaja tarvitsee kunnon yöunet. Tähän kaikkeen ei pysty, ellei taustalla ole vahva tukijoukko ja yhteistyökumppaneiden verkosto. Jokainen kuljettaja rakentaa itselleen sopivat sponsorikuviot, ja koska lajimme ei ole vielä noussut siihen arvoon, jonka se ansaitsisi (tosin parempaan suuntaan ollaan menossa), on sponsoreiden hankinta vaativaa. Itse ajoin ensimmäisen kauden näyttääkseni että minulla riittää tahtoa ja tarmoa pärjätä, ja seuraavalle kaudelle oli huomattavasti helpompi löytää tahoja, jotka haluavat tukea. Some toimii ainakin minun kohdallani! Kaiken tämän lisäksi laji vaatii ihmissuhteita. Niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita omalla läsnäolollaan ja ilmaisellakin työllä olemaan tukemassa kilpaurheilijaa sekä kisoja järjestäviä tahoja. Minun kohdalla näitä ihmisiä ovat muunmuassa puolisoni Jesse ja hänen isänsä Pekka. Mitään mahdollisuuksia ei olis ajaa, elleivät he jaksais tehdä niitä vaikeimpia huoltoja ja korjauksia kelkkaani, kun oma taito on vasta kehittymisvaiheessa. Pekka on kulkenu Jessen mukana jokaisessa kisassa siitä päivästä kun Jesse aloitti kilpauransa, ja vuodesta 2015 lähtien on minun huollot tulleet tähän lisätyöksi. Joihinkin kisoihin ollaan pyydetty ystävämme Antti toimimaan huoltomiehenäni, sillä välillä endurossa on ollut huollon sijainnin muutos siten, ettei aikataulullisesti ole ollut mahdollista huoltaa kahta kilpakuljettajaa. Kotipuolella tukeaan on osoittanu myös koko muu Hottisen perhe, kun lapset ovat saaneet usein jäädä hoitoon kisapäiviksi. Ei mikään kiitos tai sanat riitä kertomaan miten tärkeää tämä on ollu mulle. Ei olis Jonna #733:sta ilman heitä. Lisäksi kaikki ne kerrat kun ollaan päästy treenireissulle pohjoiseen… kaikki te ystävät jotka olette tarjonneet majoitusta mökeissänne tai kotonanne <3 Korvaamattomia. Tästä tullaankin äitiyteen, ja siihen että lapset menee mulla myös kilpaurheilun edelle, ja välillä vaatii sen, että kisat jäävät väliin. Lasten kanssa kelkkailusta on tullu sellainen meidän perheen yhteinen juttu, ja kaikilla löytyy se oma intohimo lajiin. Pikkukelkka käy lähes joka päivä meidän pihapiirissä. Kaiken aikatauluttaminen tuntuis minun elämässä liian raskaalta, kulkea kellon mukaan. Kuitenkin siitä olen pitänyt aina huolen, että yhdessä tehdään paljon, mutta kisapäivinä lapset jäävät usein päivähoitoon lähimmäisten luo pitkien välimatkojen vuoksi, kun taas toisinaan he ovat olleet myös mukana, kun hoitaja on saatu järjestettyä kisapaikalle. Olen saanu kuulla kaikenlaisia tarinoita ihmisten suusta, kuinka väärin teen lapsiani kohtaan kun kilpailen, mutta onneksi suurin osa tietää, että se ei ole heiltä pois, enkä ikinä antais moisten negatiivisten kommenttien minuun vaikuttaa. Lapset ovat onnellisia ja kilpakauteen valmistaudutaan yhdessä, ja vaikka aina se kisaamisen ja äitiyden yhteensulattaminen ei tapahdu helposti, niin minulla on kilpakautta vain 3kk/ vuosi, kun taas perheelliset huippu-urheilijat muissa lajeissa kulkevat läpi vuoden ympäri maailmaa. Olen huomannut, että suurin osa kilpakuljettajista on yrittäjiä tai yrittäjäperheestä. Olen ymmärtänyt myös sen, että tällaisen työläisenmeikäläisen ei tarttis ajaa kilpaa ilman tätä tukiverkostoa, mutta haluan myös sanoa sen, että jokainen joka haluaa kilpaa ajaa, pääsee ajamaan, joka tapauksessa se vaatii tahtoa ja kovaa työtä jotta se on mahdollista. Uskalla ottaa yhteyttä, jos haluat neuvoja, tämän lajin parissa toimivista jokainen on valmis auttamaan! Rakenna oma verkostosi ja asetu viivalle, niin mieki tein, suoraan sieltä rautakaupan palvelutiskiltä! Nyt on kaudelle 2018 kilpanumerot varattu, vakuutukset jiirissä, kelkat kasassa ja kaikki muu vielä vähä hukassa, mutta tästä se kausi alkaa! Seuraavaa tekstiä tulee Cross Country- kisojen jälkeen! Kiitos vielä kaikille hyvästä hengestä kilpakuljettajien keskuudessa, jossa ainakin naisten luokassa tuetaan toisiaan kaikin mahdollisin keinoin. (Ja kyllä on pojillakin osia löytyny huoltoalueilla jakoon, jotta haastaja on päässyt myös jatkamaan matkaansa!) Ilman meitä ei tätä lajia viedä eteenpäin!

Lue lisää...

#kilpaurheilu #mk- cross country #mk- enduro #mk- sprint #moottorikelkkailu #moottoriurheilu #snowcross

Kuka mie olen vai olenko mie kukhan