Eteenpäin
Meistä jokainen käy elämänsä aikana läpi omaa taisteluaan. Toisilla rankat kokemukset ja vaikeat ajat vievät aina vaan syvemmälle pohjalle, ja toisia nuo koettelemukset muovaavat aina vaan vahvemmiksi. Selvää on kuitenkin se, että jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka tukevat vaikeina aikoina. Joskus vaaditaan vaan vahvoja persoonia, jotka tietämättään toimivat tukipilarina ja ottavat vastaan kaiken sen kuran, ja silti pysyvät siinä vankkumattomana. Olen huomannut, että olen sellainen omassa hiljaisuudessa ja pään sisällä asioita läpi käyvä tyyppi, joka ei helpolla avaudu kenellekään. Tulee olla joku vahva vierellä kulkemassa, kun en osaa tai halua kertoa, että mikä mättää. Joku vahva, joka ei hylkää vaikka saa itse kokea nahoissaan pahaa oloani. Olen pitänyt aina myös itseäni vahvana persoonana, joka on ystävälle tuki ja turva. Se kivi jota vasten voi nojautua. Luottotyyppi, kuten ystävät on aina minun sanoneet olevan. Kivenkin voi räjäyttää. Mutta miten se suuresti arvostusta nauttinut, kehuttu ja ilontuojaksi tituuleerattu tyyppi voi yhtäkkiä menettää kaiken sen, millaisena muut sekä itse on itseään pitänyt? Miten vahva persoona voikin yhtäkkiä olla sisältä heikko, ja miksi on vaikea avautua ja todeta siinä hetkessä, kun sitä apua aidosti tarvitsee, että nyt ollaan pohjalla? Miksi on häpeä myöntää käyneensä läpi masennusta, jopa niin vahvasti, ettei edes ole hakenut tälle diagnoosia ammattilaiselta, vaikka tietää kyllä sen sitä olleen? Minulla tuo pahin aika oli, ja nyt se alkaa olla pikkuhiljaa takanapäin. Mutta hitto miten paljon se on vaatinut! Jälkikäteen sitä ei voi ymmärtää miksi ei hakenut apua, tai myöntänyt kenellekään elävänsä harmauden keskellä. Tuolta noustakseni, olen käyttänyt elämästäni muutaman vuoden, menettänyt siinä matkalla läheisiä ja kokenut valtavia pettymyksiä, kun minua ei ole ymmärretty, ja olen kokenut vääryyttä silloin kun en ole sitä ansainnut. Sen sijaan, että olisin puhunut ja avautunut, olen vetäytynyt ja pitänyt tilanteeni ja syyt synkkyyteen sisälläni. Toiminut myös itse väärin räjähdellessäni sanallisesti tilanteissa, joissa ei olisi pitänyt, purkanut sitä pahaa oloa. Mistä tämä kaikki sitten sai alkunsa ja kuinka sieltä olen päässyt uuteen nousuun? Tarina on hyvin yksinkertainen: Elämänmuutos. Paikkakunnan vaihto. Ystävänä pidettyjen ihmisten katoaminen muutosten tuoksinassa. Molempien lasten vakava sairastaminen ja päätös, että mikään ei mene heidän ylitseen. Tätä kautta työpaikkojen vaihtelu kun ymmärrystä ei tietenkään sairaspoissaoloille herunut ollessani täysin uusi kasvo. Väärät valinnat hyvästä työpaikasta huonompaan. Oman työminän kadottaminen uskoessani jo itsekin olevani vain huono työntekijä. Talon rakentaminen kaiken tämän keskellä homeasunnosta käsin, joka vaan lisäsi sairastelukierrettä koko perheellä. Vetäytyminen yksinäisyyteen. Mutta tänä päivänä… lasten perinnöllinen sairaus edelleen vaatii paljon, mutta hoitojaksot ja tutkimukset ovat takanapäin, ja nyt ei enää tarvitse niiden vuoksi olla poissa töistä/koulusta (äitiysloman jälkeen siis mahdollisuus rakentaa se aiemmin arvostettu työminä takaisin). Uusi upea hengittävä ja vaivoista puhdas hirsikoti, joka aiheuttaa harmaita hiuksia vain normaalissa mittakaavassa, ihana rakastava puoliso, ihanat lapset ja pian syntyvä vauva, ystävät jotka eivät kadonneet elämänmuutoksen myötä, muut ihmiset jotka ovat suoneet niitä arvostuksen pilkahduksia ja sitä kautta kantaneet minua eteenpäin. Kannustavat sanat niiltä esimiehiltä ja entisiltä työnantajilta, jotka aina nähneet minussa sen moraalin, ahkeruuden ja motivaation, ja jotka ovat jääneet ystäviksi muutosten keskellä. Tuleva talvi ja kisakausi. Näistä on onni tehty, ja olen vahvempi kuin aiemmin. Epäonnistuminen on mahdollisuus yrittää uudelleen, mutta järkevämmin. Lisäksi minua on vienyt eteenpäin se ainoa terapia, johon olen halunnu panostaa vaikeuksienkin keskellä. Moottorikelkkailu ja kisaaminen. Uskomatonta, että noina vaikeina aikoina vain nämä saivat pääkopan tyhjäksi kaikesta pahasta, ja kaikista vaikeimpana hetkenä voitin suomenmestaruudet endurossa ja sprintissä. Onnistuminen on ollut seurausta monista toistoista ja sinnikkäistä yrityksistä. Ilman tätä lajia en tiedä mihin olisin turvautunut, tai missä nyt olisin. Voin olla ylpeä saavutuksistani ja vielä enemmän olen kiitollinen kaikille teille, jotka olitte tukemassa noina kilpakausina taloudellisesti sekä muilla tavoin! Nyt katse on jälleen kirkas, ja tulevan kauden sponsorit saavat hymyn huulille. Se, että minuun uskotaan näin vahvasti lisää vaan motivaatiota tehdä paljon töitä pärjätäkseni. Uskon itseeni ja tekemiseeni. Uskon jälleen siihen, että kaikella ja kaikilla on tapansa ja keinonsa selvitä tavalla tai toisella. Asenne vie pitkälle. Älkää siis antako elämän nujertaa, sillä vain läpikäymällä tehtyjä virheitä ja koettuja vaikeuksia voi oppia ja olla vielä parempi kuin ennen! Jonna #733 Instagram: jon_n4 Facebook: @jonnasimontaival733 jonna.simontaival@gmail.com
Lue lisää...#eteenpäin #katkeruuseikanna #kiitos #saavutukset #selviytymistarina #sisu #tavoitteet #uskoitseesi #vahva